Onko John Galt vapaa?

”Ayn Randin peruskysymys kuuluu: Onko ihminen vapaa? Tähän kysymykseen vain yksi järjestelmä vastaa päättäväisesti ”kyllä” – kapitalismi. Kapitalismi perustana on aina vapaaehtoisuus. Ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa ja käyvät kauppaa vapaaehtoisesti, tai sitten eivät. Taloudellinen vaihdanta perustuu yksilölliseen harkintaan ja sopimuksiin, eikä yksilön oikeuksia voi ilman väkivaltaa rajoittaa.” – Matti Apunen EVA (HS 7.5.2012)

Kuka on John Galt?
Tätä kysytään yli kolmekymmentä kertaa juuri suomennetussa Ayn Randin tiiliskiviromaanissa Kun maailma järkkyi (Atlas Shrugged, 1957, suom. Jyrki Iivonen, Minerva 2017). Vastaamiseen käytetään lähes 1500 sivua.

Niin, kuka sitten oli John Galt? Hän oli – romaanihenkilönä siis – lahjakas insinööri ja korkeakoulutettu, joka yksin keksi huiman teknisen ratkaisun energiaongelmiimme työskennellessään Twentieth Century Motor Company:ssa. Yhtiön uudet johtajat ottivat kuitenkin johtamisperiaatteekseen ”jokaiselta kykyjen mukaan, jokaiselle tarpeiden mukaan”, ts. ansioiden määräytymisessä ihmisten tarpeet olisivat ratkaisevaisempia kuin kyvyt. John kimpaantui tästä, otti hatkat ja julisti järki-ihmisten lakon ja ryhtyi keräämään lakkolaisia – menestyneitä teollisuusmiehiä – etäisten laaksojen Atlas -sointulaan miettimään miten yhteisöjä tulisi rakentaa.

Johnin mukaan näiden teollisuusyrittäjien menestys perustui tuottavaan järkeen (nous poetikos/oikos), ts. taidolla lisätä kaikkien varallisuutta rahaa tekemällä. Raha ja oma varallisuus on heille vain sivutuote, ei itse pääasia. Kysymys ei siis ole poliittisesta järjestä (nous praktikos/polis), siis turhasta ja loputtomasta väittelystä mitä hyvä elämä on, sillä hyvä on objektiivinen asia.

Eikä ole kysymys myöskään puhtaasta järjestä (nous theoretikos/skhole), ei siis jumalallillisesta ilmoituksesta ja sen selville saamisesta, ei olevaisen olemassaolon loputtomasta epäilystä, sillä maailma on niin kuin se on. Silmämme, korvamme ja tuntomme eivät meille valehtele: maailma on riippumatta siitä mitä me siitä tiedämme tai ajattelemme. Meidän on vain tuottavalla järjellämme löydettävä, se mikä on elämälle eduksi, siis hyvää.

John kehittelee vielä neljännen järjen muodon (nous chrematestiki), dealmaking, diilauksen. Keskeinen ja oikeastaan ainut aito sosiaalisen kanssakäymisen muoto on sopimusten, diilien tekeminen. Kun teen diilin jonkun toisen kanssa tiedossani tulisi olla se, että vaihtamamme tavarat tai palvelut ovat tarkalleen saman arvoisia. Emme lahjoita kellekään mitään, emmekä ota armopaloja. Arvo ei ole subjektiivinen arvostus vaan perustuu objektiivisuuteen niin kuin itse kunkin olemme sen tykönämme päätelleet. Jos olen päätellyt väärin, syntyvä tappio on minun ja ainoastaan minun, eikä ole paikkaa tai instituutiota jolleka voisin asiasta valittaa, ja kääntäen: jos ajatukseeni tukeutuen pistän pystyyn tuotannollisen prosessin, saamani voitot ovat minun ja ainoastaan minun.

Siksi Johnin mukaan meidän tulee olla äärimmäisen tarkkoja ja tiukkoja sen suhteen, että jokainen saa juuri sen minkä on kyvyillään tuottanut. On ehdottomasti kieltäydyttävä kaikenlaisesta empatiasta, uhrautuvuudesta, solidaarisuudesta, lahjojen antamisesta. Atlas -sointulassa sana lahja on kielletty. Diilaajien vala kuuluukin: ”Minä vannon – elämäni ja sitä kohtaan tuntemani rakkauden kautta – että minä en tule koskaan elämään jonkun toisen ihmisen takia enkä pyydä toista ihmistä elämään minun elämäni takia” (Rand, 1957).

Yksilön (luonnon)lahjoineen tulee siis keskittyä ajattelemaan kuinka edistää elämää. Tämä elämän kannalta olemassa oleva hyvä on jo olemassa kunhan vain sen pystymme kukin omalla järjellämme käsitteellistämään ja sitä rohkeasti puolustamaan. Tässä ei saa eikä voi tukeutua kirkollisiin tai hengellisiin höpötyksiin eikä valtioiden yrityksiin määrittää ihmisten tarpeita, siis ihmisoikeuksiin. Omistusoikeus kulkee ennen ihmisoikeuksia.

Omistusoikeus kuuluu vain ja yksinomaan niille, joilla on ajatus siitä kuinka tuotanto organisoidaan siten että se tuottaa rahaa, siis voittoa – sillä jos ei ole tuottavaa ajatusta, ei ole tuotantoa, ei työtä, eikä vauraus kartu.

Omistusoikeus puolestaan perustuu kykyyn käyttää luontoa ja sen syy ja seuraus -suhteita vaurauden tuottamiseen. Hyvä on siis luonnon ominaisuus, jota meidän tulee hyödyntää elämän ylläpitämiseksi. Oikeus toimia oikein, siis hyvin, perustuu siis luontoon, se ei ole ihmisten keskinäinen sopimus. Ne yksilöt, jotka tähän pystyvät, saavat palkkionsa ja kantavat riskin, jos luonto markkinoiden välityksellä ei annakaan takaisin mitä siltä odotettiin. Sekä ”sinulle, minulle” – kaverikapitalismi että valtion sekaantuminen diilaamiseen on jyrkästi tuomittavaa. Yksilö seisoo omilla jaloillaan, vaurastuu tai tuhoutuu.

Mistä John aloittaa yhteisön rakentamisen?
John on teollisuus- ja kauppamies sydänjuuriin saakka: ajatukset ovat tärkeintä omaisuutta, diili mikä diili, siihen ei saa muut puuttua. Valtion ainut tehtävä on turvata se, että diilit voidaan tehdä ilman uhkaa ja painostusta. Valtio on siis vain (t)yövartiossa. Raha puhuu, eivät aseet. Yhteisölliset suhteen muotoutuvat tuotantoyksiköissä kyvykkyydellä perustellun omistusoikeuden pohjalta, siihen ei ihmisoikeuksia tarvita. Tuotantoyksiköiden väliset suhteet perustuvat puolestaan objektiivisten diilien tekemiseen. Muuta ei tarvita. Kaikki järjestyy. Unohtakaa kirkko, uskonto ja isänmaa sekä valtiovalta, ne ovat kaikki huijausta.

John siis ei todellakaan ole valtiomies. Jos valtiomies samalla innolla ja omaa näkökulmastaan tiukasti kiinni pitäen organisoisi yhteisöjä, tulos olisi aivan toinen. Lähtökohtana ei olisi talous, ei tiede, ei taide, ei markkinat vaan vallan (alue)raja ja monopoli väkivaltaan, siis valta määrittää me ja he, ne viholliset. Tuotannon, tieteen ja taiteen, ja markkinoiden tulisi palvella valtion ja kansakunnan olemassaoloa. Tässä valtiokapitalismissa kansakunta samaistuisi yhteen ja yhtenäiseen kansalaisyhteiskuntaan vailla intressiristiriitoja.

John ei myöskään ole kirkonmies eikä puhtaan tieteen mies. Yhteisö ei muodostu ylistyksestä, keskinäisestä uhrautumisesta, anteeksiannosta ja pelastuksen toivosta, eikä yhteisen kirjan kirjoittamisesta siitä epävarmuudesta, miten maailma on.

Teollisuusmieskin hän on hyvin erikoisella tavalla. Jostain sieluunsa syvyydestä hän yksin kehii esiin kumouksellisen keksinnön ja siten omistaa sen viimeistä piirtoa myöten. Työnjako innovaattoreiden, ajattelijoiden ja muiden välillä on jyrkkä – kuvastaen 1950 – luvun alun teollisen tuotannon työnjakoa. Ainoa kyky joka tarvitaan on sisäisen (ajattelu) ja ulkoisen (tuotanto) luonnon alistaminen ja hallinta, siis omistus: ainoa ihmisoikeus, joka tarvitaan, on omistusoikeus.

Omistusoikeus perustellaan luonnolla, ei taloudella eikä kulttuurilla. Omistusoikeus on luontosuhteeseen perustuva hallintasuhde, ei ihmisten kesken kehitetty ja kehittyvä määrittelysuhde. Luonnollinen on hyvää ja hyvä on luonnollista: politiikkaa – keskustelua hyvästä – ei siis tarvita. Luonto ja elämä on jo perustaltaan järkevää, rationaalista. Elämä on omaksi ottamista, omistamista.

Onko ihmisen teollinen toiminta kuitenkaan pelkästään luonnollista? Vaikka se perustuu luonnonlakeihin, siis siihen miten luonto näyttäytyy meille, on vaikea kuvitella, että luonto olisi omillaan osannut rakentaa autoja tai ydinvoimaloita. Luonnon kannalta ne ovat täysin järjettömiä, mutta ihmisten kannalta – ainakin johonkin mittaan – järjellisiä.

John ei aseta eikä voi asettaa kyseenalaiseksi omia silmälasejaan – siis käyttämiään käsitteitä – joilla hän katselee maailmaa: ajattelun kieli vastaa yksi yhteen maailmaa siten kun se on. Hänelle luonto vastaa markkinoiden kautta onko hän itse hyvä vai ei.

Onko John vapaa?
Johnille valtion turvaama (!) omistusoikeus on ainoa tarvittava ihmisoikeus. Hän on juuri niin vapaa kuin hänellä markkinoiden puristuksessa on kykyjä ja omaisuutta tehdä tuottavia diilejä.
Hän uskoo vakaasti, että diilit voidaan silti tehdä tasa-arvoisesti kaikissa tilanteissa, on vain oltava riittävän rohkea puolustamaan omaa näkemystä. Epäonnistumisen riskit ovat aina henkilökohtaisia.

Hän kutsui koolle kolleegoitaan Atlas -sointulaan haikailemaan jo mennyttä maailmaa, Belle Épogue ’ta (Euroopassa 1870-1917), ts. pienimuotoista ja paikallista markkinataloutta, joka kuitenkin on Johnin oivalluksesta ratkaissut energiaongelmansa 2050 -luvun teknologialla. Hän on siis konservatiivi ja romantikko, niin kuin vain romaanihenkilölle on mahdollista. Hän on siis vapaa vain omassa kuplassaan, puolijumalten kaukaisissa laaksoissa kaltaistensa kanssa, irti tästä maailmasta.

Vapaus ja yhteisö
John tuntuu ajattelevan, että luonto on rajannut ihmisen vapauden määrän ja se realisoidaan diilien ja markkinoiden välityksellä. Yhteiskunnallisessa kilvoittelussa keskeistä on vapauden, siis omaisuuden, jakautuminen. Kun riskit ovat henkilökohtaisia kysymys on niiden jakamisen nollasummapelistä markkinoiden välityksellä, jossa yhden voitto on toisen tappio. Hänelle toinen ihminen on oman vapauden uhka. On kuitenkin sallittava toisille edes jossain määrin vapautta, jotta hekin sallisivat sitä muille. Kysymys on siis voimasuhteista. Vapaus mahdollisuuksien jakotaisteluna ja tasa-arvo mahdollisuuksien uudelleenjakona ovat toistensa peilikuvia.

Entäpä jos vapauden määrä ei olekaan jumalilta saatu tai luonnon ehdottomasti rajaamaa. Jospa sen määrä onkin keskeisesti kiinni sen tuottajista, ihmisistä. Kaksi tai kolme ihmistä pystyvät tuottamaan siis jotain sellaista mitä yksi ei koskaan kykene luomaan. Toinen ihminen onkin yksi vapauteni lähteistä eikä sen esteistä. Eikö tasa-arvo merkitse silloin täysipainoista mahdollisuutta osallistua – omien voimien mukaan – tuohon vapauden luomiseen? Yksilöllinen moninaisuutemme ja rikkautemme on siten keskeisellä tavalla riippuvainen siitä, miten erimuotoisten toimintojen kautta olemme tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Kaikki toimenpiteet, jotka avaavat mahdollisuuksia yhteiseen toimintaan ja opiskeluun, avaavat mahdollisuuksia monipuolisempaan yksilöllistymiseen ja siten kaikkien vapauden lisääntymiseen. Vapaus siis luodaan, totuus tuotetaan ja tasa-arvo oletetaan.

Luonto ei ole demokraattinen, järkevä tai järjetön. Luonto on vain – luonnollinen. Ulkoinen luoto ei ole tietoinen omasta koodikielestään kuten ihminen sisäisine luontoineen on tietoinen omasta, itse kehittämästään kielestä. Nämä kaksi kieliryhmää eroavat perustavan laatuisesti toisistaan. Luonnon koodikielen ja ihmisen kehittämien kielten kehitys ja logiikka ovat täysin erilaisia.

Ihminen herättää omalla vapaalla, tietoisella toiminnallaan, vapaalla työllään, luonnon inhimilliseksi. Työ, kun se on vapaata, on luonnon itsevälitystä – sisäisen ja ulkoisen luonnon inhimillistävää vuorovaikutusta. ”Ihmiskunnan tuotannollinen historia on ihmisen psykologisen kehityksen avoin kirja”.

Tavoitteena on kehittää yhteisöjä, joissa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.” Itse kullakin on oma rajallinen elämänsä, ei vain omana vaan elettävänä elämänä, omakohtaisesti totena, hyvänä ja kauniina elämänä. Vain omakohtaisesti eletty elämä on elämä. Tässä ihmis- ja omistusoikeus käyvät yksiin.

Maailma ei vain ole vaan meidän on otettava se vastaan ja hallintaan itse kunkin, tavalla taikka toisella, sellaisena kun sen edelliset sukupolvet on meille rakentaneet, niin hyvässä ja pahassa, kauniissa ja rumassa, kuin todessa ja valheessakin.

Siten kyvyt on suhteuttava tarpeisiin, yhteisöllisesti: on kehitettävä yksilöllisiä ja yhteisöllisiä kykyjä, jotka ovat kaikkien yhteisen elämän ja tarpeiden kannalta keskeisiä. Siten omistusoikeus on suhteuttava ihmisoikeuksiin, eikä päinvastoin.

Vapaus kapitalismissa?
”Kapitalismi perustana on aina vapaaehtoisuus. Ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa ja käyvät kauppaa vapaaehtoisesti, tai sitten eivät. Taloudellinen vaihdanta perustuu yksilölliseen harkintaan ja sopimuksiin, eikä yksilön oikeuksia voi ilman väkivaltaa rajoittaa” Apunen kirjoittaa.

Eihän kapitalismia keskeisesti määrittelevä piirre ole vapaaehtoisuus ja taloudellisen vaihdannan harkintapohjaisuus ja sopimukset. Nehän perustuvat demokratiaan ja tasa-arvoon. Kapitalismin perustavin piirre on juuri se, että näitä perusteita ei noudatetaan silloin kun yhdessä tuotetaan vaurautta. Ja tällöin juuri väkivalloin – siis valtion valtuuttamana – rajoitetaan yksilön oikeuksia hallita, siis omistaa oman työnsä tulokset ja siten oma elämäänsä.

Vapaus kuten omaisuuskin on kapitalismissa äärimmäisen epätasaisesti jaettu, eikä tämän jaon jyrkentymiselle ole näillä näkymin loppua. Belle Épogue’n kaipaaminen Googlen ja Facebookin algoritmien ohjaamassa yhteisöjen kaupallisen tuottamisen maailmassa on tietysti pään pistämistä ekologiseen giljotiiniin.

Samoin vetoaminen ajattelun oikeuttamaan omistusoikeuteen on finanssiporvariston itsetunnon ja toiminnan oikeutuksen ideologinen, jo kaatunut tukipuu aikana, jolloin tuotanto on kaikin osin erittäin syvästi yhteiskunnallistunut ja jolloin keskuspankit ovat yhteiskunnallistaneet riskit.

Minusta YK:n määrittelemät 17 kehitystavoitetta määrittelevät uuden edessä olevan Vraie, Bonne et Belle Époque’n, toden, hyvän ja kauniin aikakauden lähtökohdat.