”Vasemmistoliiton ensimmäinen puolueohjelma, joka lopulta hyväksyttiin vuonna 1998, perustui suurelta osin ajatuksiini ”kolmannesta vasemmistosta”, uudistuneesta punavihreästä vasemmistosta ensimmäisen tasavallan ja toisen sosialistisen vasemmiston jälkeen. ”Kolmannen vasemmiston aika on tullut” oli pääiskulause. Liikkeen keskeisiä arvoja olivat todellinen vapaus kaikille – myös kansalaistulojen avulla, demokraattiset yhteisöt yhteiskunnan eri alueilla ja ekologinen kestävyys. Valtion näkemys hyödyllisenä välineenä korostui.” (1)
Kuka näin rohkeasti ja itsevarmasti kirjoittaa? Jan Otto Andersson (2). Tosin arvio ei mielestäni osu täysin kohdalleen, koskapa Vasemmistoliiton hahmoa olivat synnyttämässä myös Kalevi Kivistö ajatuksineen kristillis-sosiaalisuudesta ja Claes Andersson ajatuksineen kulttuuriliberalismista, mutta, myönnettäköön, Jan Otto antoi aatehistoriallisen kehyksen Vasemmistoliitolle: ”Kolmas vasemmisto”
Jan Oton ajatus oli, ”että Pohjoismaissa oli jo olemassa edellytykset melko suoralle siirtymiselle aitoon Marxin mukaiseen kommunismiin. Kyse oli kaksoistalouden yhdistämisestä, joka koostuu ”välttämättömästä sektorista” ja ”vapaasta sektorista”. Tärkeä keino oli ”kansalaistulo” (medborgarinkomst).
Jan Otto rakensi siis siltaa kulttuuriliberalismin ja talousliberalismin välille kanssalaisyhteiskunnan vahvistamisen kautta: yhteisöllisyys perustuisi samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen kuten kaupallisessa vaihtoyhteisössä.
Maailman kehitys ei kuitenkaan mennyt niin kuin Jan Otto uskoi ja toivoi: ”Vasemmiston vastaus fordistisen kapitalismin kriisiin oli kuitenkin liian heikko. Hegemonia siirtyi uusliberaaliin globalisaatioideologiaan, joka syrjäytti lähes kokonaan perinteiset vasemmistoajatukset.” (1) Lisäksi kaupallinen vaihtoyhteisö valtasi kansalaisyhteiskunnan kansainvälisten alustatalouksien levittäytyessä Suomeenkin.
Nyt – Vasemmistoliiton puheenjohtajan valinnan aattona – Jan Otto astuu jälleen julkisuuteen ja toteaa:
”Kolmannen vasemmiston” näkökulmasta kysymys on siitä, kuinka sosialistinen tai kapitalistinen yhteiskunta nykyään ylipäätään on. Tärkeintä on tulevaisuuden jäsentäminen ekologisten rajojen ja kohtaamiemme tietoteknisten haasteiden perusteella. Pääkysymys on, kuinka päästä eroon tekno- ja fossiilikapitalismin kasvukulttuurista? Tässä näkökulmassa ”kommunismi” tulee merkityksellisemmäksi kuin ”sosialismi”. Viittaan tietysti kommunismiin siinä merkityksessä, jota Karl Marx ja André Gorz käyttivät.”(1)
Jan Otto palaakin kirjoituksessaan nuoren Marxin ajatuksiin maailman menosta. Nuorelle Marxille kommunismi on käytännöllistä humanismia: se on totta suhteessa luonnonlakeihin, hyvä ihmisten keskinäisissä suhteissa, kaunis luonnonvarantojen hyödyntämisessä. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” mutta nyt ”globaalien ekologisten rajojen sisällä”. Ihmisen suhde luontoon (com + mu/mo + ism < yhteinen + vesi/ruoka + käytäntö) jäsentää ihmisten keskinäisiä suhteita (social + ism < yhteiselo + käytäntö), ei päinvastoin.
Siinäkö se sitten on: palataan ”kolmannen vasemmiston” ekologisesti revisioituihin lähtökohtiin … vai puuttuko Jan Oton analyysistä vielä jotain muutakin olennaista?
Oma ajatukseni on, että puuttuva kysymyksenasettelu on kysymys jakamisesta (Dealing, cheremate), joka ei ole mukana nuoren Marxin kysymyksenasetteluissa.
Kysymyksessä luonnon- ja ihmistyön varantojen ja tuotosten jakamisesta (Dealing) on vähintäänkin kaksi eri näkökohtaa: alueellinen ja funktionaalinen, ts. jako kansakuntien kesken ja jako kansakuntien sisällä. Jakoa kansakuntien kesken on pitkään hahmotettu kansallisvaltioiden suvereniteetin ja ulkopoliittisen realismin lähtökohdista (voima vastaan voima). Tuotosten ja varantojen funktionaalinen jakaminen kansakuntien sisällä on jo pitkään perustunut noiden varantojen – ruuan, raaka-aineiden, energian, työvoiman – hankkimiseen kansallisvaltion ulkopuolelta mahdollisimman halvalla ja todella epäreilusti.
Ensimmäinen vasemmisto, siis porvaristo, nousi aikoinaan kapinaan aatelistoa ja papistoa vastaan. Valistuksen lapsina ja tekniikan innoittamana he ryhtyivät valloittamaan maailmaa ja hajottivat perinteelliset yhteisöt (Gemeinschaft) pakottamalla palkkatyöhön entiset alustalaiset ja palkolliset. Työstä pudotettiin pois tosi, hyvä, kaunis ja reiluus ja ne siirrettiin tieteen, taiteen, politiikan ja markkinoiden huoleksi, valtion ja porvarillisen yhteiskunnan (Gesellschaft) piiriin. Yhteisöllisestä itsensä ja työvälineensä omistaneesta tuottajasta tuli yksityistä työn voimaa, työvoimaa.
Toinen vasemmisto uskoi, että valtio voi palauttaa kaivatun yhteisöllisyyden asettumalla ensitöikseen kaiken omistajaksi. Valtiokapitalismiksi jäätyneen hankkeen alkuperäisellä ajatuksella kaikin puolisesti kehittyneestä ihmisestä ei ollut taloudellista eikä yhteisöllistä perustaa.
Kolmas vasemmisto, erityisesti täällä meillä Suomessa, otti valtion ”työvoiman uusintamistehtävän” (koulutus, sote, infra …) huolekseen kristillis-sosiaaliselta pohjalta ja kulttuuriliberalismin lähtökohdasta: yhteisön rakentamisessa ei ole kysymys eriarvoisten ihmisen ”yhteisen” etsimisestä vaan samanarvoisten ihmisten erilaisuuden ottamisesta mukaan yhteisöjen moninaistamiseen ja rikastamiseen. Lippuumme kirjoitettiin “todellinen vapaus kaikille”, “demokraattiset yhteisöt”, “kestävä kehitys”, mutta reaalisesta suhteestamme luontoon, työstä ja tuotannosta, ei juuri mitään.
Ekologinen realismi asettaa kysymyksen reilusta jakamisesta aivan uuteen ajatuskehykseen. Yksikään alueellinen kokonaisuus – kansallisvaltio – ei pysty yksin estämään funktionaalisen jaon edessä olevaa romahtamista ilman radikaalia toisten valtioiden tuhoamista ja joutumatta itsetuhoon, ydintuhon kautta.
Kulttuuriliberalismin ja talousliberalismin yhteensovittaminen ekologisen realismin ehdoilla ei merkitse vain fossiilikapitalismin hallittua alasajoa, vaan myös ihmisen luontosuhteen yhteisöllisen (commonity) perusluonteen tunnustamista: Aivo- ja maapeltojen viljelemisen (culture) keskinäissuhteen on perustuttava elämän kunnioitukseen. Tavallaan, olemme siis kaikki kommunisteja, halusimmepa sitä tai emme.
Tavoitteeksi on asetettava ei vain tosi, hyvä, kaunis vaan myös reilu elämä ekologisen realismin pohjalta. Sen toteuttaminen ja sen ehtojen omaksuminen puolestaan edellyttää ekologisen demokratian toteuttamista, ts. toden, hyvän, kauniin ja reiluuden määrittämien elämänsisältöjen palauttamista osaksi kaikkien työtä.
Mitä se taas nyt tarkoittaa … siihen palaan jatkossa Jan Oton ajatusten johdattelemana.
Viitteet
(1) Andersson, J. O. 2024. Socialism på finska Parabol NUMMER 6-2024
https://www.parabol.press/socialism-pa-finska/
Andersson, J. O. 2023. Marx och antropocen. Ny Tid 02.05.2023
https://www.nytid.fi/2023/05/marx-och-antropocen/
(2) Jan Otto Andersson (s. 24. elokuuta 1943 Turku) on suomalainen tutkija, valtiotieteen tohtori, kansainvälisen talouden emeritus professori sekä Suomen Attacin entinen puheenjohtaja. Andersson on kirjoittanut yli 200 tieteellistä artikkelia tai teosta. Vuonna 1990 Andersson oli perustamassa Vasemmistoliittoa, jonka hallituksessa hän istui muutaman vuoden. Andersson oli Vasemmistoliiton ehdokkaana eduskuntavaaleissa 1991 ja europarlamenttivaaleissa 1999, mutta hän ei tullut valituksi. Ennen uutta puoluetta Andersson vaikutti 1960-luvulta alkaen sen edeltäjä SKDL:ssä. 1980-luvulla Andersson kuului SKDL:n hallitukseen ja hän oli mukana laatimassa liiton, ja sen jäsenpuolue SKP:n, puolueohjelmia. Anderssonin panos on ollut huomattava myös Vasemmistoliiton ohjelmissa. (hieman täydennyttynä)