Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Timo Jaatinen kirjoittaa tänään työmarkkinoiden uudistamisesta: ”Metsäteollisuuden yritykset uudistavat nyt työmarkkinoita” (HS 21.10)
Metsäteollisuus ei haluakaan purkaa loputonta kihlaustaan työväen kanssa vaan päästä saman katon alle, mennä siis naimisiin vaatien kuitenkin käyttöönsä ehdotonta direktio-oikeutta.
Muutama ensikommentti on paikallaan:
”Uudistuksen puolesta äänestivät niin toimialan globaalit suuryritykset, pienemmät yhden tehtaan yritykset kuin perheyrityksetkin.”
Hankkeessa siis yhdistyy kaksi erisuuntaista intressiä. Toisaalta suuri kansainvälinen ja toisaalta kansallisempi, pienimuotoisempi teollisuus molemmat haluavat irrottautua kansantalouden kehyksestä. Kumpikin haluaa muodostaa oman toimeentulokuplan omine sääntöineen, toinen kansainvälisillä ja toinen kansallisilla tai jopa paikallisilla ehdoilla.
”Varmaa kuitenkin on, että työehdot kehittyvät erilaisiksi eri yritysten, tuoteryhmien ja työpaikkojen välillä.”
Tämä tarkoittaa, että suomalaisten työehdot ja palkkataso määräytyivät suoraan kansainvälisen kilpailun pohjalta riippumatta kansantaloudesta, tai että kansallisia normeja ei tarvitse paikallisesti noudattaa.
”Loputtomien kihlajaisten jälkeen osapuolet voivat siirtyä yrityksissä saman katon alle ja rakentaa yhdessä aiempaa parempia sopimuksia.”
Tämä merkitsee, että käytännössä yksikään työntekijä ei voi haastaa tai kyseenalaistaa työantajan direktio-oikeutta muuten kuin oikeudellisen prosessin kautta.
Kun ja jos Suomessa laajemminkin kansainvälisen ja kansallisen teollisuuden ja kaupan edusmiehet ryhtyvät yhdessä ajamaan direktio-oikeudella terästettyä pakko-avioliittoa olemme silloin 1930 –luvun emmekä 2030 -luvun tiellä ja seuraamme nyky-Unkaria. Tutustukaapa vain esimerkiksi kauppias Juha Kärkkäisen ajatuksenjuoksuun.
Avioliitossa ei voi olla direktio-oikeutta. Kysymys ei siis ole vain ”paikallisesta sopimisesta” vaan yrityskohtaisesta päätöksenteosta ilman direktio-oikeutta, siis avoliitosta ilman pakkoa. Se on 2030-luvun tie!