Joku päivä sitten nyt sotapolitiikoksi ryhtynyt Suomen Ulkopoliittisen Instituutin johtaja Mika Aaltola kertoi meille hallussaan olevasta pelikirjasta, jonka mukaan asiat etenevät. Pyysin häntä lähettämään sen, jotta voisin minäkin katsastaa etu- eikä vain jälkikäteen hänen kertomana mitä tuleman pitää. En ole saanut, pyynnöstä huolimatta (Aaltola, 22.02.2022). Entäpä pelikirjoja onkin monta ja erilaisia? Katsastelin asiaa, tässä yhteenvetoa.
Kansainvälisessä politiikassa luetaan kahta kovin erilaista pelikirjaa. Putin lukee sodanrealismin ja Biden liberalismin pelikirjaa. He eivät löydä toisiaan samalta pelikentältä, vaikka reaalikentillä ihmisiä silpoutuu, perheet pakenevat taisteluita ja nuoria miehiä lähetetään toinen toistaan vastaan panssarein ja jopa pelkin käsiasein. Sankaruus kansakunnan ylläpitämiseksi on aina maksanut ihmishenkiä, niin nytkin.
Sodanrealismin pelikirja
Sodanrealismin pelikirja on vanhempi ja siitä on kirjoitettu vuosisatojen ja -kymmenten saatossa monen monta erilaista versiota, mutta keskeistä on ajatus kansallisvaltioiden välisestä voimatasapainosta, jota ei voida muuttaa kuin voimaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla: jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan; valmistaudu siis käyttämään voimaa saavuttaaksesi haluamasi voimatasapainon.
Kukin suvereeni kansallisvaltio voi itse määrittää omat kansalliset intressinsä ja eksistentiaaliset uhkansa. Jos ne menevät ristikkäin, niin tasapaino etsitään joko voiman käytöllä tai sillä uhkaamalla. Kun nyt on käytössä ydinaseet, ovat uhkat ydinasevaltioiden välillä ovat kasvaneet eksistentiaalisiksi. Kansallisten intressien määrittely ja motivointi onkin nyt sidottu yhä pitemmälle siihen, mitä niiden toteuttamisesta seuraa. Fiat iustitia, et pereat mundus – tapahtukoon oikeus, vaikka maailma tuhoutuisi – ei voi enää olla lähtökohta koskapa niin voi todella käydä.
Rauhat tuhoisten sotien jälkeen ovat opettaneet sopimaan intresseistä mutta toisaalta hyväksymään itse kullekin kansallisvaltiolle oikeuden määritellä eksistentiaaliset uhkansa, jotka kaikkien muiden tulisi ottaa huomioon. Kuubaan ei saa viedä Neuvosto- eikä Ukrainaan NATO-raketteja.
Liberalismin pelikirja
Kansainvälisen liberalismin pelikirjassa on kolme lähtökohtaa: saavutamme historian meille asettaman tavoitteen – ikuisen rauhan – jos ymmärrämme 1) demokratian, 2) kaupallisen yhteistyön ja 3) kansainvälisten taloudellisten yhteistyöjärjestöjen toiminnan kuten talousliberalismi ne määrittää. Jos jokin kansallisvaltio ei näin tee, liberalismin edustajilla on oikeus ja jopa velvollisuus tulla paikalle panemaan ne toimeen ja tarvittaessa kiristää mitä tahansa kansallisvaltiota näillä samoilla keinoilla – rauhan edellytyksillä – niiden toteuttamiseksi. Liberalismin pelikirjan julkilausumattomana lähtökohtaoletuksena on jatkuva talouden kasvu ja siten rajattomat luonnon varat.
Tämä kansainvälisen liberalismin pelikirja kirjoitettiin kylmän sodan loputtua – siis kaksinapaisen maailman, USA, Neuvostoliitto, päätyttyä – ja yksinapaisen USA:n liberalistisen hegemonian alkaessa. Liberalistinen hegemonia päättyi siihen, että USA on havahtunut moninapaisen maailmanjärjestyksen mahdollisuuteen ja uhkaan sen hegemoniselle asemalle. Hyvä elämä ei olekaan enää yksiselitteisesti demokraattista ja liberaalia.
Sodanrealismin pelikirja johtaa ydinsodan partaalle ja fasismiin, liberalismin pelikirja ekokatastrofiin. Miksi? Sodanrealismi yrittää jakaa väellä ja voimalla rajalliseksi todettuja resursseja asettamalla oman kansallisvaltion intressit oikeutetummaksi kuin muiden – Me olemme aitoja ihmisiä, me selviämme, vähät muista. Liberalismin pelikirja toivoo meidän nykyistä ”hyvää elämää” sellaisenaan, kaikkinensa, kaikille ja kaikkialle. Se on mahdottomuus.
Uusi käsikirja ekorealismin pohjalta
Kansallisvaltio muodostuu valtiosta, taloudesta, kansakunnasta (nation) ja kansalaisyhteiskunnasta (nyt commercial society, ks. alla (1)). Kun valtio määrittää todet (wirkliche) ja kansalaisyhteiskunta käytännölliset (praktische) keskinäissuhteemme, niin talous puolestaan määrittää reaaliset (real) ja kansakunta esitykselliset (Mimesis) suhteemme luontoon.
Siinä missä esitykselliset – tieteelliset ja taiteelliset – suhteemme luontoon alistavat meidät luonnonlaeille ja -voimille, niin siinä käytännölliset ja reaaliset suhteemme luontoon asettavat meidät luonnon yläpuolelle siinä määrin kuin olemme oppineet hyödyntämään luonnonlakeja ja -voimia eduksemme.
Sekä pääomasuhteen ohjaama talous että kaupallinen kansalaisyhteiskunta ovat uuden teknologian ja talouden globalisoitumisen myötä määrätietoisesti purkaneet kansallisvaltioiden määritteitä ja samalla ajatusta kansakunnasta (nation).
Sodanrealismin ja liberalismin todeksi asettamat kansalliset oikeudet on haastettu nyt reaalisen luontosuhteemme – työn ja tuotannon – kautta, ei vain suhteessa toisin kansakuntiin vaan kaikkien kansakuntien suhteessa luontoon – siis yhtä absoluuttisesti kuin kansallisvaltiot ovat uskoneet olevansa suvereeneja asettaessaan omia intressejään ja eksistentiaalisia uhkiaan suhteessa toisiinsa.
Sodanrealismi avaa tien konservatiiviselle tai jopa fasistiselle puolustusstrategialle. Tämä toteuttamiseksi tarvitaan valtiokapitalismia ts. talouden ja valtion kietomista harvainvaltaisesti yhdeksi kokonaisuudeksi, jota tukemaan synnytetään kertomus ainutkertaisesta, historiallisen tehtävän omaavasta kansakunnasta, joka on asetettava etusijalle, ensimmäiseksi. Samalla yritetään rajoittaa kaupallisen kansalaisyhteiskunnan myötä kehittyvää kansalaisuutta pysymään kuluttajaidentiteetin piirissä.
Liberalismin pelikirja on synnyttänyt parhaimmillaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion, jossa on työjako valtion ”työvoiman” laajennetun uusintamisen ja hallinnollistaloudellisen infrastruktuurin rakentamisen (care&life economy) JA yksityisen ja monin osin kansainvälisen tavara- ja palvelutuotannon (functional economy) välillä. Nyttemmin kaupallinen vaihtosuhde on levittäytynyt myös kansalaisyhteiskunnan rakennusperiaatteeksi sosiaalisen median monien eri muotojen kautta. Ajatus kansakunnasta on vain ohut kulttuurinen kerrostuma pitämässä yllä niitä pakotteita, joita valtiovallalla vielä on suhteessa yksilöön.
Kun rajoittamattomaan kasvuun tukeutuva liberalistisen hegemonian tavoitteet – siis sen määritelmälliset, todelliset, jakamattomat ihmisarvot, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, oikeusvaltioperiaate – törmäävät kasvun rajoihin (limits) matkallaan tyhjentää sisällöllisesti kaikki sen levittäytymistä rajoittavat valtiolliset ja kulttuuriset rajat (borders), se joutuu ensikerran määrittämään mikä on reaalisesti mahdollista kaikille, kaikessa, kaikkialla ja alati, eikä vain mikä on mahdollista ihmisille vaan myös mikä on reaalisesti mahdollista koko ekosfäärille kaikkine elämän ilmiöineen.
Tämä on sillä nyt edessä jo ennen kuin historia on lopussa, siis ennen kuin liberalistinen demokratia ja talous on voittanut kaikkialla … kun edessä on sodanrealismilla varustautuneita kansakuntia oman asiansa historialliseen oikeutukseen uskoen.
Tämä vastakkainasettelu sodanrealismin ja liberalismin pelikirjojen kanssa paljastaa liberalistisen hegemoniapyrkimyksen ideologisuuden suhteessa luontoon. Sen määrittelemä todellinen voi olla reaalista vain ja jos vain se sitoutuu radikaaliin luonnon resurssien uudelleenjakoon sekä kansakuntien kesken että kansakuntien sisällä ohjelmalla kohtuus kaikessa, kaikille, kaikkialla ja alati. Tähän liberalismin hegemonista lippua kantanut USA ei ole missään vaiheessa sitoutunut. Päinvastoin. Se haluaa ylläpitää ja syventää nykyjakoa niin kuin se pääomasuhteen ja sen seuralaisen sotilasteollisen kompleksin kannalta on välttämätöntä.
Eurooppalaisen edistyksen edustajina meidän on siis pystyttävä sovittamaan yhteen liberaalinen demokratia, ekorealismi ja rauha; siis leipä, työ, rauha nyt aivan uudessa mittakaavassa.
Tämä eko- ja siten rauhanrealistinen käsikirja on vielä kirjoittamatta. Ehkäpä Ulkopoliittisen instituutin olisi syytä keskittyä sen kirjoittamiseen eikä pelata epärealistisia sotapelejä liberalismin nimissä.
… jatkuu
(1)
Eurooppalaisessa filosofisessa perinteessä ihmiset ovat lähtökohtaisesti jo kaupunkilaisia, jotka keskenään ja keskellä kaupunkia – demokraattisesti – miettivät ja aprikoivat millainen hyvä elämä on (in the world). Tosi ja kaunis palvelevat hyvää elämää esityksellisesti (mimesis), tietona ja kokemuksena maailmasta (from the world), mutta eivät reaalisen luontosuhteen – työn ja tuotannon – kautta (with the world).
Klassinen kansalaisyhteiskunta (koinōnia politikē, hyväntahtoiset ystävät) tulkittiin ensin yhteisen tekemisen yhteisöksi (communicatio politica) ja vasta sittemmin kaupunkilaisten yhteisöksi (societas civilis) ja viimein skotlantilainen valistuksen myötä kaupalliseksi yhteisöksi (societas commercial). Siten kansalaisyhteiskunnan ytimessä ovat kaupalliset suhteet. Lihakaupias ei hyvää hyvyttään tai ihmisrakkaudesta muita kohtaan tule myymään lihaa torille tai puotiinsa vaan siksi, että siitä on hänelle taloudellista hyötyä; se on siis itserakkautta, amour propre, toisten arvostuksen kannattamana. Tämän muiden arvostuksen ilmoittaa ja mitoittaa cash-nexus, käteismaksusuhde.
Viite
Aaltola, M. 2022. Pelikirjan mukaan mennään … Tweet 22.02.2002.https://twitter.com/MikaAaltola/status/1496222678444908545