Nyt, kuten aina vaalien alla, valtamedia käy valmistavaa keskustelua tulevista koulutuspoliittisista linjauksista: peruskoulua on nyt eriytettävä rakenteellisesti lahjakkuuden, sosiaalisen taustan, kiinnostusten, kielitaidon, osaamiserojen ja ties minkä perusteella. Perussuomalaisten koulutuspoliittisessa ohjelmassa on jopa ehdotettu, että ”tasoryhmät otettava käyttöön, mikäli oppilaiden osaamisessa on merkittäviä eroja.” (1)

Yksilöiden välisiä eroja on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta kysymys on nyt siitä, kuinka me niihin suhtaudumme: Kukaan meistä ole itse päättänyt mihin perheeseen, mihin maahan tai mille vuosisadalle on sattunut syntymään; siis siitä millaisen biologisen, sosiaalisen perimän tai taloudellisen perinnön saamme. Emme myöskään ole olleet itse päättämässä millaisia tietoja, taitoja, millaista tahtoa tai reiluutta meiltä odotetaan ja vaaditaan elämämme aikana; jatkamme siitä mitä edellinen sukupolvi meille tarjoaa elämämme evääksi.

Peruskoulun tehtävä on taata, että riippumatta näistä meille sattuman sanelemista lähtökohdista saamme edellytykset ja mahdollisuudet elää oma elämämme kansalaisina ja kanssalaisina yhteistyössä ihmisten ja luonnon kanssa. Sivistys on tietoa, tahtoa, taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakauden keskeisiä haasteita reilulla tavalla – kukin omalla tavallaan, oman elämänvaiheensa mukaisesti.

Peruskoulu perustettiin aikoinaan rakentamaan, edistämään ja mahdollistamaan teollisen Suomen syntymistä ja kehitystä yleiskulttuuriselta, kansakuntaa koostavalta pohjalta, korostaen kansalaiseksi kasvamista, kansalaiskasvatusta. Suomeen 1980 -luvulla rantautunut talousliberalismin sanansaattaja kulttuuriliberalismi julisti jokaisen yksilön omakohtaisen kokemuksen aitoutta, meidän kiistämätöntä oikeutta puolustaa ja halutessamme toteuttaa sitä. Tällöin tavoitteena ei enää siis ole kansalaiseksi kasvaminen vaan omakohtaisen yksilöllistymisen eteenpäinvieminen luottaen ja puolustaen omaa aitoa, todellista kokemusta.

Kun sittemmin kansalaisajatukseen perustunut kansalaisyhteiskunta alkoi talousliberalismin myötä kansainvälistyä ja kaupallistua vaatimatta siten enää yhteisen kansallisen kokeneisuuden työstämistä, kääntyi eriarvoisuus markkinoiden yhteismitallisuuden vaatimuksen myötä uudeksi samanlaisuuden kaipuuksi, yrittäjyydeksi, yrittäjäkasvatukseksi – ja sen kääntöpuoleksi, huoleksi ja huolenpidoksi niistä, jotka eivät kykene toiminaan ”itsenäisesti”.

Pahimmillaan oppilaista tuli asiakkaita ja opettajista asiakaspalvelijoita, jotka tarjosivat kahta peruspalvelua oppilaille ja heidän vanhemmilleen: edistämme ”itsenäistä” oppimista ja tarvittaessa tuemme sitä sosiaalisin ja psykologisin tukipalveluin. Oli jo puhetta – ja on vieläkin – koulupalveluista ja niiden markkinoiden avaamisesta. Kansalaiskasvatuksen edellyttämä yhteisöllisyys kuihtui yksilöiden sisäiseksi ja keskinäiseksi kilpailuksi, yrittelijäisyydeksi. Koulun kansalaisyhteisyys hajosi kunkin yksilön yksityisen osaamisen ja valmiuksien hankkimiseksi.

 

Mutta onko yhteisön perustana eriarvoisten ihmisen samanlaisuus vai samanarvoisten ihmisen erilaisuus? Yksilöllistyminen – kasvaminen – tapahtuu yhteisöä rakentaen, ei siitä eristyen tai sen kuriin sopeutuen. Yksilöllistyminen on yhteisöllisty/ämistä, ei yksityistämistä.

Tiina Hiekkaranta (HS 18.02.2030) onkin tehnyt opettajan työssään oivan havainnon: ”Oppimiserot tasoittuivat, kun saman ryhmän lahjakkaammat oppilaat opettivat lisäopetusta tarvitsevia. Kullakin oli omat heikkoutensa ja vahvuutensa” (2).

Peruskoulussa opintoryhmien koostamisen tavoitteena on siis riittävä moninaisuus, jotta syntyy yksilöllistymisen positiivinen kaksoiskierre: erilaiset lahjakkuudet tukevat ja motivoivat toisiaan kouluyhteisön rakentamisessa, eri tilanteissa eri tavoin – oppiva opetus ja opettava oppiminen limittyvät niin oppilaiden kuin opettajienkin työskentelyssä.

Tämä samanarvoisten, erilaisten ihmisten yksilöllisyys on yhteisöllistä rikkautta, sen moninaisuutta joksi eriarvoisten, samanmittaisten ihmisten yksityistynyt omalaatuisuus muuntuu jos koulun sivistystehtävä asetetaan koko laajuudessaan: kansallisperintö kohtaa nykyhetkessä,  koulun joka päiväisessä työssä,  kansainvälisen, tulevan, aikakautemme tämän hetkisen haasteen, ekologisen demokratian: kuinka pystymme ruokkimaan ja takaamaan toimeentulon pian 10 miljardille ihmiselle työllä, tuotannolla ja tekniikalla, joka ei tuhoa ekosfääriä ja siten meitä itseämme, siten, että emme kansakuntina tai sivilisaatioina käy sotien toistemme kimppuun tätä sivistystehtävää asettaessamme ja sen ratkaistaksemme, yhdessä.

Entinen opetusministeri ja opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen tiivistää Eletään ihmisiksi Yhteisöllistä viisautta etsimässä -kirjassaan tilanteemme aikakauden muutoksena, ei siis vain muutosten aikakautena, seuraavasti:

”Olemme olleet erittäin tehokkaita muuttamaan luonnonvaroja taloudellisiksi voimavaroiksi. Nyt meidän on syytä miettiä, miten muuttaa taloudellisia varoja luonnonvaroiksi. Meidän on kasvettava ulos Äiti Maa -ajatuksesta, jonka mukaan olemme äidin lapsia, jotka hyödyntävät äitinsä voimavaroja kaikin keinoin pärjätäkseen. Aikuistuminen tarkoittaa siirtymistä tasapainoisempaan suhteeseen ja kanssakehittymiseen, jossa saaminen ja antaminen on vastavuoroista ja mahdollistaa evolutiivisen tulemisen pelkän olemisen sijasta.

Meidän on osoitettava, että emme ole tyhmä loiseläin, joka tappaessaan isäntänsä samalla tuhoaa elinolosuhteensa. Meillä on todistustaakka kertoa, että osaamme elää symbioottisesti ekosysteemissä, joka on paikaksemme valikoitunut ja kehkeytynyt. Kykenemme pitämään huolen, että seuraavillakin sukupolvilla on mahdollisuus kokea elämän ihme, tehdä omat valintansa ja elää ihmisarvoista elämää.” (3, 370)

Itse ilmaisen toivonsiunauksemme näin:

Äiti maa siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Kirkastukoon hänen voimansa meille ja olkoon ne meille armollisia. Ilmaiskoon Äiti maa luontonsa meille, jotta kykenisimme ansaitsemaan leipämme rauhaa rakentaen. Luonnon, historian ja ihmishengen nimeen. Aamen. (4)

 

Onkin syytä vielä palata Olli-Pekka Heinosen mielenkiintoiseen kirjaan peruskoulun ja oikeastaan koko koulutusinstituution perusajatuksen hahmottamiseksi ekologisen realismin näkökulmasta.

Viitteet

 

(1) Perussuomalaiset. 2023. Perussuomalaisia näkökulmia peruskoulun ja ammatillisen koulutuksen korjaamiseksi https://www.perussuomalaiset.fi/wp-content/uploads/2023/02/Koulutusnäkökulmat-13.2.2023.pdf

(2) Hiekkaranta, T. 2023.  Sosiaalinen koulushoppailu on lopetettava, mutta lahjakkuudet saakoot ansaitsemaansa opetusta. Mielipidekirjoitus HS 18.02.2023 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009399743.html

(3) Heinonen, O-P. 2021. Eletään ihmisiksi. Yhteisöllistä viisautta etsimässä. Helsinki: Tammi

(4) Aamen, amen < tosi; a-m-n, olla luotettava, siis tulkoon todeksi. https://www.etymonline.com/search?q=aamen