Timo Soini toteaa HS:n haastattelussa mm. ”politiikassa pärjää se, jolla on paras tarina.” Tarinan kerronnan taktiikkaan kuuluu se ”että heitetään erilaisia puruluita medialle jauhettaviksi” (HS 28.01.).
Tämä ei ole populismia, tämä pohjatonta koiramaisuutta, kyynisyyttä. Kansan kohtelemista koirana, jolle heitetään luu kaluttavaksi.
Kerrotun tarinan todenperäisyydestä ei siis tarvitse olla huolissaan, mutta tarinan tulee olla paras. Paras? Entäpä tämä tarina: ”Tehtaanpuiston homon kanssa mietin hetken, että jospa hakisin yläkerrasta pyssyn ja ampuisin päähän. Olisiko siitä seuraava hekuma niin suuri, että se ylittäisi vankilareissusta seuraavan harmituksen? Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” (Halla-aho 2003). Tarinan kirjoittaja on nyt Suomen edustajana eu-parlamentin jäsen.
Miten on mahdollista, että koulutetut ihmiset kuten Timo Soini ja Jussi Halla-aho pitävät tarinaa – ei sen todenmukaisuutta – politiikanteon lähtökohtana? Lähtökohtana ei ole kansa (populus) vaan kyyninen (kyon -koiramainen) suhde kansaan.
Mikä sitten on todenmukaista, totta? Todenmukaisuus on pyrkimystä tosiin asioihin. Nekin ovat ihmisten tekoa, tehtyjä asioita (Tatsache).
Vain se, joka uskoo, että on olemassa tosiasioita ilman ihmisen tekoa, voi irrottaa tarinan todesta ja käyttää tarinoita kyynisen politiikkansa välineenä. Se, että havaitsemiimme tosiasioihin on aina suhtauduttava harkinnalla, ei irrota niitä todesta vaan mahdollistaa demokratian, ts. toden, hyvän ja kauniin yhteensovittamisen kanssalaisten yhteisessä poliittisessa toiminnassa.