Vasemmiston tulevaisuus, osa 3
Politiikan värit ja värien politiikka
Arvioidessaan vasemmiston tulevaisuutta 1980 -luvun lopulla Jan Otto Andersson asetti valittavaksi kolmesta politiikan väristä – sininen (kapitalismi), vihreä (perinnetalous), punainen (sosialismi) – kaksi, joko sinipunaisen, sinivihreän tai punavihreän:
sinivihreä: uusliberalismi, markkinavetoisuus, yhteiskunnallinen polarisaatio
sinipunainen: korporatismi, sekatalous, ”jupit” ja ”hipit”
punavihreä: uusvasemmisto, yhteisöllisyys, vieraantumattomuus, merkityksellisyys, kommunismi (1).
Tuolloin – kulttuuriliberalismin nosteessa – ei neljättä väriä – mustaa – osattu edes pelätä, puhumattakaan, että olisi arvuuteltu nykyisen sinimustan politiikan sisältöä. Musta politiikka – fasismi – on kuitenkin yksi ajatus siitä, kuinka kaikki kolme politiikan väriä voidaan sitoa yhteen, yhden logoksen alle. Se on ajatus kansallisesta, orgaanisesta valtioelimistöstä ja sen Johtajasta. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu kolminaisuuteemme, koskapa se tuhoaa demokratian.
Mikä sitten? Siirtymä pienimuotoisesta, paikallisesta perinnetaloudesta, perinnevihreästä, jakautui kahtaalle, siniseen kapitalismiin ja punaiseen sosialismiin, joiden kamppailun seurauksen on muotoutunut sinipunainen, sanoisiko sosialidemokraattinen keitos, keskuspankkivetoinen finanssikapitalismi, joka harrastaa sosialismia harvoille ja valituille ja leikkauskapitalismia kaikille muille. Kysymys kestävyydestä ja oikeudenmukaisuudesta rajautuu sääntelyn ja juristiikan piiriin eikä reaaliseen suhteeseemme luontoon, joka toteutuu työssä ja tuotannossa, kosketa.
Ekologinen realismi asettaa kysymyksen taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta, siis reiluudesta aivan uuteen ajatuskehykseen. Yksikään alueellinen kokonaisuus – kansallisvaltio – ei pysty yksin estämään nykyisen epäreilun luonnonresurssien jaon edessä olevaa uusjakoa ilman radikaalia toisten valtioiden tuhoamista joutumatta itsetuhoon, ydintuhon kautta.
Kaupunkilaisen uusvihreyden liberaalin talouspolitiikan ja uusvasemmiston kulttuuripoliittisen liberalismin yhteensovittaminen ekologisen realismin ehdoilla ei merkitse vain fossiilikapitalismin hallittua alasajoa, vaan myös ihmisen luontosuhteen yhteisöllisen (commonity) perusluonteen tunnustamista: Aivo- ja maapeltojen viljelemisen (culture) keskinäissuhteen on perustuttava elämän kunnioitukseen, ekologiseen sivistykseen. Tavallaan, olemme siis kaikki kommo/unisteja (commo/unism, yhteinen+ruoka/vesi +käytäntö) halusimmepa sitä tai emme.
Punavihreä vasemmistoliike sitoutuessaan ekologiseen realismiin ja reiluuteen planetaarisesti, siis koko ekosfäärin mitassa, irrottautuu massatuotanto/kulutuksen edellyttämästä palkkatyöläinen/kuluttaja – ajatuksesta. Sitoutuminen kohtuutalouteen ja sen oikeudenmukaiseen toteuttamiseen edellyttää ekologisen demokratian toteuttamista. Meidän on kaikkien voitava rakentaa työssä ja tuotannossa henkilökohtainen, realistinen suhde luontoon ja sen varantoihin olemalla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Emme siis ole vain työvoimaa vaan täysivaltaisia kanssalaisia, myös työpaikoillamme.
Mitä tämä tarkoittaa? Tärkein tuotannollinen tulos on nyt yhteiskunnallisesti tuotettu oma aikamme, jotta voimme itse kukin yhdessä työskennellen opiskella ja yhdessä opiskellen työskennellä ja oppia hallitsemaan juuri niitä tietoja ja taitoja, joita perustavanlaatuinen ekologinen siirtymä meiltä edellyttää. Työpaikka on nyt opinpaikka. Ekologinen sivistys on tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista ekologian sivilisaatioillemme asettamat reaaliset haasteet. Oppimista riittää ja paljon!
Ei siis vain punavihreä uusvasemmisto vaan vahvan punainen ja ekovihreä vasemmisto!
…. jatkuu
Viite
Andersson, J. O. 1988. Vänsterframtid. Folkets Bildningsförbund. Yliopistopaino. Helsingfors. ss. 140-141.
osa 2:
https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/vasemmiston-tulevaisuus-osa-2/