A-studiossa ke 21.6. VAS puheenjohtaja Li Andersson perusteli vakuuttavasti, että uusi hallitus, erityisesti Kokoomus ja Perussuomalaiset, eivät tiedä mitä tekevät: asetetut tavoitteet ja ehdotetut keinot ovat keskenään vastakkaisia. (1)
Sama tilanne on Perussuomalaisten oikeustajussa. Riitta Purra haluaa pistää oikeudenmukaisuuden nimissä omavastuuseen ”moraalittomiksi, vapaamatkustaviksi ja kilpailukyvyttömiksi” arvioimansa Suomen työtätekevät.
Puheenjohtaja Riitta Purra avasi eduskunnassa hallitusohjelmakeskustelussa Perussuomalaisten ajatuksia oikeudenmukaisuudesta:
”Arvoisa puhemies! Oikeudenmukaisuudella on poliittisessa puheessa usein tarkoitettu kansalaisten ja jopa kansakuntien tulojen ja varallisuuden tasaamista eli lopputulosten tasa-arvoa. Oikeudenmukaisuudeksi voidaan kuitenkin kutsua — ja minä haluan nyt kutsua — myös ihmisten ja kansakuntien oikeutta oman työnsä hedelmiin ja vastuuta omista taloudellisista sitoumuksistaan. …
Me emme näe kehityksen päätepisteenä yhteiskuntaa, jossa ihminen saa mahdollisimman paljon tukia ja kaikkeen on vain oikeuksia. Me näemme Suomen, jonka hyvinvointi perustuu työlle ja jossa on myös velvollisuuksia kullekin kykyjensä ja voimiensa mukaan. … Kansalaisten ja kansakuntien vastuun lisääminen omasta taloudestaan on myös oikein. Tämä vähentää moraalikadon, vapaamatkustamisen ja kilpailukyvyttömyyden tapaisia ongelmia. Siirtymä vasemmalta oikealle on tosiasia, ja sillä tulee olemaan huomattavia vaikutuksia.” (2)
Mitä Purra tässä sanoo? On olemassa ihmisiä, kansakuntia ja kansalaisia, on omaa työtä ja sen hedelmiä, joiden tulisi kuulua tekijälleen. Purra ei sano mitään näiden ihmisten, kansalaisten tai kansakuntien keskinäisistä suhteista ikään kuin yhteiskunnallisia rakenteita ei olisi lainkaan. Purra siis moittii suomalaisia työtätekeviä moraalittomuudesta, vapaamatkustamisesta ja kilpailukyvyttömyydestä. Ongelma ei ole siis ihmisten keskinäiset (valta)suhteet, yhteiskunnalliset rakenteet vaan suomalaisten moraalittomuus.
Niinpä ongelman ratkaisukin on selvä: kun kysymys on kansakuntien, kansalaisten ja ihmisten vastuuttomuudesta, niin meidän on lisättävä vastuuta itse kunkin omasta taloudesta. Siten vähennämme moraalikatoa, vapaamatkustamista ja itse kunkin kilpailukyvyttömyyttä. Ja ongelma on ratkaistu!
Déjà-vu! Tämän ajatuksenkulun olen kuullut tai lukenut ennenkin, ihan suomen kielellä. Todellakin, sehän löytyy Jari Ehrnroothin YLE -kolumnista vuodelta 2018. Näin se menee:
”Vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän. Tulevalla vaalikaudella alkaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ennennäkemätön korjaus. … Oman arvioni mukaan tulemme siirtymään hyvinvointimallista (well-being) hyvintoimintamalliin (well-doing), jossa vastuu vapaan yksilön itsenäisestä hyvästä elämästä palautetaan valtiolta sinne, minne se kuuluukin: yksilölle itselleen. … Toisin sanoen, vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain. Tämä 2020-luvun sosiaalipolitiikka merkitsee valtavaa asennemuutosta.” … Kun sosialistiseen tulontasaukseen nojaava hyvinvointimalli korjataan yksilönvastuuseen ohjaavaksi hyvintoimintamalliksi, anarkistiset parasiittiunelmat romahtavat, jokaisen yksilön velvollisuuksien rima nousee ja koko kulttuuri pääsee kehittymään korkeammalle eettiselle tasolle.” (3)
Jälleen siis hyvin yksinkertainen ratkaisu: Hyvinvoinnista hyvintoimiseen. Kun korjaamme ”sosialistisen hyvinvoinnin” (well-being) yksilökohtaiseksi hyvintoimiseksi (well-doing) ongelmat ratkeavat.
Tässä Jari Ehrnrooth jää Aristoteleen ajatusten vangiksi. Well-doing, toimiminen ei ole vielä työntekoa, (well-making), puhumatkaan hyvin sopimisesta (well-dealing). Ehrnrooth asettaa yksilövapauden kuten Aristoteles: tavoitteiden määrittely (well-doing) kuuluu ”vapaille miehille” ja niiden toimeenpano (making) orjille ja naisille, hehän olivat vain eläviä työkaluja; tai niin kuin nyt sanomme vain työvoimaa, palkkatyöläisiä, jolla ei ole oikeutta määrittää itse suhdettaan luontoon oman työn kautta, siis olla mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotetaan ja kuin mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Niistä päättää ”vapaat miehet”, siis työantajat tai oikeastaan viimekädessä rahoittajat, investoijat. Siis he, jotka kapitalisoivat tulevaisuuden meille maksettavaksi ja elettäväksi.
Kun Ehrnrooth kuitenkin myöntää että, ”koska me itsenäiset ja vapaat ihmiset kuitenkin olemme riippuvaisia toisistamme”, niin ”on reilua, että kaikki ponnistelevat ja tekevät parhaansa. Tämän ja vain tämän yleisen vastuuperiaatteen vallitessa rakentuu oikeudenmukainen yhteiskunta.” (3) Siinä kaikki: ponnistelkaa ja tehkää parhaanne – kaikki järjestyy!
Toisin kuin Ehrnrooth Purra elää vielä toivossa, että ihmisten eriarvoisuus välittyy yhteisön eikä rahan välityksellä markkinoilla. Purran hahmottelu välittää meille kuvan kansallisessa kauppias- ja pienteollisuusporvaristossa vielä elävään kansalliseen, romanttiseen uskoon omiin yhteisöihin – heidän ehdoillaan. Kaupallisen kansalaisyhteiskunnan perusteet ovat kuitenkin jo aikoja sitten siirtyneet muille maille, ja muille markkinoille, globalisaation ja teknologisen kehityksen myötä, kuten koko sosiaalisen median perustana oleva alustatalous osoittaa.
Purran ja Ehrnroothin toivo ja usko liittyy jo menneeseen, kansallisen kauppias- ja teollisuusporvariston Belle époque:een, viime vuosisadan alkuvuosiin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Venetsialainen nationalistinen demagogi ilmaisi hyvin tämän aikakauden synkän Weltanschauungin Michael Dibdinin romaanissa Dead Lagoon, jota S. P. Huntington siteeraa ja kommentoi kirjassaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order:
”Ei voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme. Nämä ovat vanhoja totuuksia, joita löydämme tuskallisesti uudelleen vuosisadan ja useamman sentimentaalisen hurskauden jälkeen. Ne, jotka kieltävät heidät, kieltävät perheensä, perintönsä, kulttuurinsa, esikoisoikeutensa ja itsensä! Heille ei anneta kevyesti anteeksi.”
Valtiomiehet ja tutkijat eivät voi sivuuttaa näiden vanhojen totuuksien valitettavaa totuutta. Ihmisille, jotka etsivät identiteettiä ja keksivät uudelleen etnisen alkuperän, viholliset ovat välttämättömiä, ja mahdollisesti vaarallisimmat vihollisuudet esiintyvät maailman suurten sivilisaatioiden välisillä murtumisrajoilla.” (4, 5, kurs. mvv)
”Ei voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme” … jotta siis voisimme rakastaa itseämme, siis perustella itsekkyytemme, on meidän etsittävä itsellemme vihollisia!
Eikö juuri päinvastoin: Emme voi olla todellisia ystäviä ilman todellista, hyväksyttyä erilaisuuttamme. Jos emme rakasta myös sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme.
Kun kukaan meistä ei ole
1) itse päättänyt mille vuosisadalle, mihin kansakuntaan, mihin perheeseen on sattunut syntymään, eikä siten ole itse vastuussa saamastaan biologisesta ja sosiaalisesta perinnöstä,
2) ei ole ollut itse ratkaisemassa sitä, mitä tietoja, millaista tahdon voimaa ja millaisia taitoja elämä kaikkinensa – niin työssä kuin muutenkin – meiltä edellyttää,
niin tehtävänämme on yhdessä ja yhteisönä sovittaa yhteen nämä saamisten ja vaatimusten erilaisuudet oikeudenmukaisella tavalla toden, hyvän, kauniin ja reilun elämän rakentamiseksi, ei tasan jakaen, vaan erilaisuuteen tukeutuen. Elämän, joka on tosi suhteessa luonnonvoimiin (being), hyvä suhteessa toisiimme (doing), kaunis luonnonvarantojen hyödyntämisessä (making) ja reilu niitä jakaessamme (dealing). Näiden ja vain näiden yleisten vastuuperiaatteiden vallitessa rakentuu oikeudenmukainen yhteiskunta.
Olisi täysin vastuutonta, sanoisinko moraalitonta, jättää vastuu tästä yhteensovittamisesta itse kunkin harteille: kukin on oman onnensa seppä niillä ehdoilla kuin on sattunut samaan. Yhteisö rakentuisi siten eriarvoisten ihmisten, kansalaisten, kansakuntien samanlaisuudelle eikä samanarvoisten ihmisten, kansalaisten, kansakuntien erilaisuudelle. Toteuttaisimme siis edellä mainitun S. P. Huntington jo 1990 -luvulla toivomaa sivilisaatioiden yhteentörmäyttämistä uuden maailmanjärjestyksen synnyttämiseksi. (ks laajemmin 5).
Haasteemme on mielestäni kuitenkin nyt se, kuinka rakennamme samanarvoisten ihmisten, kansalaisten, kansakuntien erilaisuuteen tukeutuvia yhteisöjä tilanteessa, jossa suhteemme luontoon – niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin – on kriisiytynyt eksistentiaaliseen mittaan ilman että tuhoamme kaiken – sotien.
Viitteet
(1) Yle 2023. Orpo kohtaa opposition A-studio 22.06.2023.
https://areena.yle.fi/1-63939346
(2) Purra R. 2023. Perussuomalaisten Ryhmäpuheenvuoro Eduskunnan täysistunto Keskiviikko 21.6.2023 klo 12.40—22.00, kohta 5. Valtioneuvoston tiedonanto: Vahva ja välittävä Suomi Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelma
ttps://verkkolahetys.eduskunta.fi/fi/taysistunnot/taysistunto-16-2023?autoplay=1
(3) Ehrnrooth, J. 2018. Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän, Yle kolumni 11.6.2018.
https://yle.fi/a/3-10244313 Haettu 20.06.2023.
(4) Huntington, S. P. 2011. The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Simon & Schuster. Kindle Edition, p. 11-19.
(5) Volanen, M. V. 2022. Davos vai Allegre? KU blogi 12.4.2022
https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/davos-vai-allegre/
Kuva
Eduskunta 2023. Täysistunto 21.6.2023 klo 12.40
https://verkkolahetys.eduskunta.fi/fi/taysistunnot/taysistunto-16-2023?autoplay=1