Kuka luottaa ja mihinkä …
Tämän hetkinen rahoitusjärjestelmän luottamus perustuu – kuten olemme edellä todenneet – luottamukseen keskuspankkien taseiden pitävyyteen ja siihen että ne joku, joskus, jollakin tavalla pystyy ne purkamaan horjuttamatta pankkien ja mitä moninaisempien rahalaitosten toimintaa, ts. taseet on joko alaskirjattava tappioina (mikä jubileeum!), lainat on muutettava varallisuudeksi (loans to assets) tai laitettava kansantalouksien – siis meidän jokaisen – maksettaviksi, mikä näillä lukemilla, määrillä ja tulevaisuusnäkymillä on mahdotonta, edes lähivuosikymmeninä jos emme hyväksy jo tuotetun varallisuuden perusteellista hävittämistä keinona uuteen alkuun, siis jatkamaan ”business as usual”.
Kun markkina-arvot ovat suhteellisia eivätkä absoluuttisia, eritoten fiat -rahan oloissa, ne ilmaiset siis keskinäisiä suhteitaan ja suhdetta kokonaisuuteen. Kokonaisuuden mittana on tai oikeastaan oli sosiaalisestivälttämätön käytetty kokonais(työ)aika (surplus, value).
Kun rahasta – kaikkine eri muotoineen – tuli itsestään tavara, jota myös ostetaan ja myydään ja jolla on hintansa, siis korko, ja kun raha irrotettiin kultakannasta, tuli mahdolliseksi konstruoida uusia rahamuotoja, joista tässä yhteydessä kiinnostavin on rahakanta, (monetary base, S0) joka määritetään seuraavasti: ”Rahakanta käsittää keskuspankin nykyiset rahavarannot, jotka muodostavat perustan luottolaitosten tuottamalle rahalle. Rahakanta on liikkeessä olevan valuutan (mukaan lukien luottolaitosten käteisvarat) summa, johon lisätään luottolaitosten ennakkomaksut keskuspankissa (keskuspankkien taseet)” (Lohoff, SaM 107).
Tämä raha, joka on olemassa vain keskuspankin taseissa yleisenä vastuuna (general money) ei kuitenkaan enää viittaa vain menneeseen jo tehtyyn työhön vaan tulevaan: se pitää sisällään uskon ja lupauksen tulevaisuudessa tuotettavasta arvosta (value, surplus): pörssissä käydään kauppaa myös siitä mitä ei ole vielä olemassakaan, siitä mikä on olemassa vain toiveissa ja uskossa, että joskus jostakin löytyy viimekätinen noiden arvojen tuottaja, ts. se on arvuuttelua siitä, kuinka paljon sosiaalisesti välttämätöntä kokonais(työ)aikaa tarvitaan keskuspankin taseiden purkamiseksi.
”Taloustieteilijät tietävät tietysti vallan hyvin, että jokaisella taseella on kaksi puolta ja että keskuspankkien ei tarvitse vain kirjoittaa velkoja liikepankeille vaan myös saamisia niiltä. Rahan funktionaalisen määritelmän johdosta näillä varoilla ei kuitenkaan ole merkitystä rahapoliittisessa teoriassa.”… ”Nykyään keskuspankit asettavat liikkeeseen ns. keskuspankkirahaa lainoina liikepankeille. Jopa käteistä kierrätetään tällä tavalla. On itsestään selvää, että luottosuhteessa on aina kaksi puolta: lainanantaja ja lainanottaja. Siitä huolimatta termi ”rahan luominen” olettaa keskuspankin yksipuolista toimintaa luojajumalana. Rahan funktionaalinen määritelmä tunnustaa vain sen rahapääoman, jonka kaupalliset pankit saavat keskuspankeilta eikä kolikon toista puolta, siis keskuspankkien rahasaatavien kertymistä. (Lohoff, SaM 107-108).
Jos olemme hieman tarkempia, nykyisten moninaisten omaisuusarvojen markkina-arvot eivät oikeastaan riipu enää edes tulevasta, ennakoidusta arvon tuottavuudesta vaan siitä kuinka arviot tuon arvon realisoitumisesta jossain aikamitassa vaihtelevat, siis odotusarvojen volatiliteetista.
Yleisesti käytössä oleva ”Black-Scholes -laskentamalli tuottaa ns. ”Delta -suojauksen” optioiden hinnan laskemiseksi. ”Jos suojaus on toteutettu oikein, on mahdollista ansaita rahaa optiolla riippumatta siitä, mihin suuntaan option arvo liikkuu, kunhan on riittävästi hintavaihtelua aikarajoituksen voittamiseksi. Delta-suojauksen matemaattinen lauseke on Black-Scholes -differentiaaliyhtälö, jossa arvojen vaihtelu, volatiliteetti, korvaa odotetun tuotto-odotuksen optioiden hinnan laskemisessa.” (Lee-Martin, 133-134).
Vaihtokaupan uusi tuleminen?
Olisiko mahdollista kehittää rahajärjestelmä, jossa kaikki toimijat voivat kauppaa käydessään osallistua rahan liikkeelle laittoon ja joka silti pystyisi varmistamaan järjestelmän toimivuuden ilman, että sen ohjausta ja sääntelyä tulisi valvoa ja säännellä keskitetysti esim. keskuspankkien toimesta? Voisimme siis itse luoda ja tuhota sen rahakkeen, jota tarvitsemme vaihdossa.
Jospa mielikuvamme rahasta metallikolikkona, seteleinä tai jopa numeroina pankkipäätteellä onkin riittämätön tässä tilanteessa? Olisiko mahdollista kehittää rahan funktionaalisia tehtäviä (laskentayksikkö, vaihtoväline, arvon säilytys) erikseen ohjelmoitavina yhteyskäytänteinä, protokollina (protocols), jotka huomioivat tarkemmin rahan nykyisiin funktioihin piiloon jääneet sosiaaliset rakenteet?
Tätä nykyä, kuten olemme huomanneet, “vastuu likviditeetin ylläpidosta on rahan roolin ulkopuolella: se on jotain, mitä sääntelijät (keskuspankit) tekevät omaisuusmarkkinoilla/e likvititeettien luomiseksi tai palauttamiseksi; likviditeetin turvaaminen ei ole rahan itsensä tehtävä” (Virtanen et al., 2020). Olisiko mahdollista, että likvititeetti voitaisiin siirtää osaksi rahan omaa toimintaa ilman ulkopuolista puuttumista asiaan joko säätelijänä tai likvititeetin takaajana?
Ajatelkaamme tilannetta kahvilassa: ostat sämpylän ja kahvin. Maksun jälkeen hetken kuluttua saat ne kauniisti tarjottimelle aseteltuna. Tuon pienen hetken ajaksi, maksun ja katetun tarjottimen saamisen välillä, annat kahvittajallesi luottoa, likvititeettia: luotat siihen, että ostos tulee sinulle, vaikka se ei ehkä ollut edes näkyvissäsi, kun sen maksoit. Sinä teit tarjouksen (offer), jonka hän hyväksyi (aceptance): hetken teidän kesken (p2p) on keskinäistä luottamusta, likviteettiä, jota EI ulkoistettu rahaksi.
Tämä luottamus ei kuitenkaan ole vain sinun ja tuon myyjän välistä luottamusta vaan olemme kaikki yhdessä rakentaneet ihmisten väliset keskinäissuhteiden luottamusverkostot, jotka mahdollistavat arkipäivämme sujumisen: olemme siis alati ja kaiken aikaa yhteisöllisiä oman elämämme tuottajia. Tällöin teemme alati lupauksia toisillemme, emme rakenna keskinäissuhteitamme ensisijaisesti velkojen varaan.
Tarjouksesi sisältämä luotto, joka antoi hänelle oikeuden käyttää optiota (tarjoilen ostoksesi kohta), on itsessään likviditeettiä! ”Luotto ei tässä yhteydessä koske ensisijaisesti ”lainanottoa” (joka johtaa kysymyksiin lainan tasosta, koroista, viivästyskoroista jne.), vaan vastavuoroisuuden muodosta yli tuon pienen hetken ja tällaisen suhteen luontaisesta elävyydestä, volatiliteetista.” (Virtanen et al, 2020).
Voisiko tämä volatiliteetti toimia, kun käymme kauppaa vaikkapa verkossa? Olisiko jokin keino rakentaa luottamusta ventovieraiden kesken? Se edellyttäisi ainakin verkkoon hajautetun kirjanpidon (distributed ledger), ts. verkossa kaikkien nähtävillä oleva, täysin läpinäkyvä, välittömästi kaikki kaupat kirjaava tasekirja, josta tiedämme, että tehty tarjous on hyväksytty ja toimeenpantu, kiistatta, olemme sitten myyjiä tai ostajia.
(En kuitenkaan mene tässä yhteydessä asiaan liittyviin kryptorahan mitä moninaisimpiin teknisiin ja hallinnollisiin haasteisiin).
Lisätkäämme tähän vielä yksi näkökulma. Jospa vaihtoa ei käydäkään suoraan fyysisillä tavaroilla vaan niiden digitaalisilla kaksosilla (digital twins). Tähän tiedostoon olisi kirjattu mahdollisimman tarkkaan kaikki tätä vaihdon kohdetta koskevat tiedot: valmistajat, raaka-aineet, tuotantokustannukset, käytetyt työtunnit, valmistusaika ja -paikka, käyttöhistoria, omistus- ja käyttöoikeudet ja niiden muutokset. Hajautettu kirjanpitomme ei olisi siis vain teknisesti vaan myös sosiaalisesti älykäs (socially smart distributed ledger).
Tällöin fyysisten tavaroiden vaihtologistiikka kääntyisi palveluiden integrointilogistiikaksi: Palvelu on resurssien käyttöä toisten hyödyksi. Eri osapuolten resurssit integroidaan – ei vaihdeta - palveluiden ekosysteemien konteksteissa. Sosiaaliset ja taloudelliset toimijat ovat resurssin integroijia. Palvelujärjestelmä on yhteistuotantokoostuma ihmisistä, teknologiasta, jaetusta tiedosta ja arvolupauksista, jotka kytkevät yhteen sisäisiä ja ulkoisia palvelujärjestelmiä. Resurssit liittyvät oikeudellisesti, omistuksellisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti muodostettuihin kohteisiin.
Kysymys on siis siitä, tavaramuotoistetaanko nykyiset koti-, yhteisö ja julkistalouden pääosin palvelumuotoinen tuotanto VAI käännetäänkö jo muodostumassa oleva yksityinen palvelulogistiikka yhteisötuotannollisiksi koostumiksi ja yhdessä annetuiksi arvolupauksiksi?
Yhteisön rakentaminen on lupausten antamista ystävillemme, kanssalaisillemme ja yhteisöillemme eikä velkojen maksamista tuntemattomille.
Viitteet
Akaka, M. A., Stephen L. Vargo. 2013. Technology as an operant resource in service (eco)systems. Heidelberg: Springer Verlag.
Beller, J., Bryan, D., Lee, B., Virtanen, A. 2020. Rethinking Money and Credit in a Cryptoeconomy: Securing Liquidity without the Need for Central Control of Issuance. https://assets.pubpub.org/mqc2esfj/21581340206367.pdf (Haettu 31.03.2020).
Scherhorn, G., Schöne, B., Dahm, D., Rabinovitch J., 1999. Subsistenz – der unbekannte Teil der Wirtschaft Beitrag für das Hoechst-Magazin Future, Heft 3/99, 5. Juli 1999. Rahmenthema „Wie wir leben wollen“.
Fullbrook, E. 2019. Market-value Its measurement ant metric. World Economics Association Books. Bristol, UK.
Lee, B., Martin, R. (Eds.) 2016. Derivatives and the Wealth of Societies. University of Chicago Press. Kindle Edition.
Meretz, S. 2013. Peer-Commonismus Veranstaltungsreihe »Marktwirtschaft, solidarische Ökonomie, Peer-Commonismus« des AStA der Uni Göttingen, 13.6.2013. https://keimform.de. (haettu 18.05.2015)
Project Society After Money. 2019. Society After Money A Dialogue. Project Society After Money. New York: BLOOMSBURY ACADEMIC. (SaM)
Sutterlütti, S., Meretz, S. 2018. Kapitalismus aufheben – Eine Einladung. Berlin: VSA-Verlag.