… Sitä niittää mitä kylvää

Aiempien hallitusten lukion kehittämisen keskeisenä tavoitteena on ollut lukion alistaminen palvelemaan korkea-asteen, erityisesti yliopisto-opintoja ja samalla rakentaa seinä lukion ja ammatillisen koulutuksen välille. Se oli päässyt hieman vuotamaan lain edellyttämän lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten yhteistyön laajennettua ja monipuolistuttua monilla paikkakunnilla.

Valitettavasti nyt toteutettu oppivelvollisuuden laajentaminen ei tätä tilannetta muuta. Päinvastoin. Tiedämme, kun peruskoulujen väliset oppimiserot ovat vielä kohtuullisia, niin peruskoulujen sisällä ne ovat sietämättömän suuria ja suurenevat edelleen.

On vain ajan kysymys, että peruskouluissa olevia piilo-opetussuunnitelmallisia rakenteita ehdotetaan muunnettavaksi rakenteellisiksi ratkaisuiksi – saisimme kansakoulu/oppikoulun uuden tulemisen uusissa vaatteissa.

Kun lukiot ja ammatilliset oppilaitokset ovat nyt oppivelvollisuuden alaisia, niin on minusta perustuslain vastaista, että osaa nuorista arvioidaan suhteellisilla ja osaa kriteeripohjaisilla menetelmillä, jolloin heitä on mahdotonta asettaa tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti hakemaan jatko-opintoja.

Ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä

Kouluissamme elää tätänykyä kaksi tarinaa, toisaalla tarina yrittäjyydestä, kilpailusta, menestyksestä ja osaamisesta, ja toisaalla tarina huolenpidosta, avusta ja tuesta. Nämä ruokkivat ja kärjistävät toinen toistaan. Kysymys kapenee kysymykseksi oppimisesta ja oppimisympäristöistä ja niiden teknisestä ja teknologisesta järjestämisestä, siis osaavan työn *voiman* uusintamisesta.

Meidän on kuitenkin palautettava osaksi työtä (labor) modernin teollisen vallankumouksen siitä irrottamat kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reiluudesta ratkaistaksemme aikakautemme eksistentiaaliset ongelmat. Työn (work) tulisi siis olla sivistävää työtä, runoutta tulevaisuudesta, poeta faber; siis tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa, arvottaa ja ratkaista ongelmiamme reilulla tavalla.