Erkki Tuomioja on julkaissut ajankohtaispamfletin Suomi ja Nato – Miksi Suomella pitää olla mahdollisuus hakea Naton jäseneksi ja miksi sitä mahdollisuutta ei nyt kannata käyttää. (Tuomioja, 2022, korostus mvv). Tuomioja kirjoittaa:
”Huomattakoon sana ”nyt”. Se ei ennakoi sitä, että (NATO, mvv) kantaa täytyisi tulevaisuudessa muuttaa, mutta korostaa sitä, että on aina seurattava aikaa ja tapahtumia ja osattava erottaa pysyvät ja muuttuvat asiat toisistaan. Muuttuvia asioita seuraamme koko ajan reaaliajassa, mutta muuttumattomien asioiden kuten maantieteen ja historian ymmärtäminen saattaa jättää parantamisen varaa.” (s. 49).
Todellakin: maantieteen ja historian ymmärtämisessä on parantamisen varaa, ehkä enemmänkin kuin Tuomioja antaa ymmärtää. Hän vaati kirjansa julkistamistilaisuudessa moneen eri otteeseen sivistynyttä keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta? (TSL 2022). Tästä voimme varmaan olla yhtä mieltä, mutta mitä sivistynyt keskustelu tarkemmin ottaen tarkoittaa ja riittääkö se lähtökohdaksi? Ehkäpä voimmekin tästä näkökulmasta purkaa keskustelua Suomen ja NATO:n suhteesta saadaksemme avattua NATO-optiota, tuota kaiken taakseen sulkevaa keskustelun lukkoa.
Kysymys sivistyksestä
Alun perin sivistyskeskustelussa oli kiistaa siitä, käydäänkö käsitteellistä dialogia Isä taivaan (Bildung < kuvan muokkaus) vai kehitetäänkö reaalista toiminnallista siltaa Äiti maan kanssa (sivistys < pellavan työstäminen).
Keskustelu Isä taivaan kanssa oli pyrkimystä ehdottomaan identiteettiin pyhyyden, siis totuuden kanssa. Se kääntyi sittemmin toden identiteetin toteuttamiseen valtion toiminnan kautta.
Kun reaalinen yhteys luontoon, työ ja tuotanto, eristettiin yksityiseksi asiaksi, sillanrakennus Äiti maan kanssa oheni kokemukselliseksi dialogiksi kansakunnan olemuksesta. Niinpä kansallisvaltiot – valtiovalta, talous, kansakunta – kävivät ja käyvät vieläkin sivistävää keskustelua (Bildung) kansallisesta kulttuurista, sen ainutlaatuisuudesta ja omaperäisyydestä; keskustelua omasta kansakunnasta universaalin mutta aidon kokemuksen ilmentäjänä; kokemuksen, josta kaikkien muiden olisi syytä ottaa opiksi – jos ei hyvällä, niin tarvittaessa sitten vaikka pakolla. Jokaisella kansakunnalla on siis oikeus ja jopa velvollisuus tuon aidon mutta universaalin kokemuksen, jota kutsutaan hyväksi elämäksi, levittämiseen koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi.
Jos taas työskentelemme sivistyneesti (sivistys), niin rakennamme reaalista suhdettamme luontoon – työtä ja tuotantoa – siis kulttuuriamme suhteessa luontoon, emme vain suhteessa toisiimme. Meillä kaikilla on – sekä yksilöinä että kansakuntina – oma erityinen reaalinen, siis historiallisesti kehittynyt suhde luontoon. Juuri tämä erityisyys on universaalia, ei erityisen universaalisuus. Emme siis tavoittele yhtä universaalia kulttuuria vaan erityisten kulttuurien kulttuuria (culture of cultures), jolle ehdot asettaa luonto, biosfääri kaikkineen; rakennamme siis yhteisöjen, kansakuntien, yhteisöä (commonwealth) koko ihmiskunnan yhteiselle tulevaisuudelle.
Sotarealismi?
Emme siis voi ajatella, että oikealla kädellä varustaudumme sotaan, jotta sota ei tulisi (sodanrealismi) ja toisaalta vasemmalla kädellä – mitä sitten ehdimmekään – ennaltaehkäisimme sotaa demokratialla, taloudellisella yhteistyöllä ja kansainvälisillä yhteistyöorganisaatioilla kuten Tuomioja ajattelee. Miksi?
Juuri sotaan varustautuminen, sodanrealismi ennaltaehkäisee kestävän rauhan. Nykyinen kansakuntien keskinäinen, ydinasein toistaiseksi jäädytetty voimatasapaino, ei ole kestävä luontosuhteemme kannalta, ei alkuunkaan. Jos haluamme sovinnon luonnon kanssa on rauha välttämätön ja rauha taas on edellytys tuon sovinnon saavuttamiseksi. Se on lähivuosikymmenten realismia, rauhanrealismia. Rauhanrealismi on ekorealismia. Miksi?
Ekorealismi, nyt!
Emme varmaan saa koskaan aikaiseksi rauhaa luonnon kanssa, mutta jonkinlainen sovinto on saatava aikaan. Tämä haasteen mittavuudesta otan vain kaksi esimerkkiä:
- Ilmaston lämpiäminen (ks. kuva 1): viimeisen 10 000 vuoden aikana maapallon keskilämpötilan on ollut suhteellisen vakaa. Nyt, jos ei jotain aivan perustavan laatuista muutosta tapahdu, keskilämpötila nousee vajaassa vuosisadassa runsaat 3C° astetta. Biosfäärillä ei ole mitään keinoa sopeutua tässä tahdissa näin suureen muutokseen. (Homer-Dixon, 2022).
- Ruuan riittävyys. Jos luonnon kestävyyden rajoja noudatettaisiin tiukasti, nykyinen elintarvikejärjestelmä voisi tarjota tasapainoisen ruokavalion (2 355 kcal henkeä kohti päivässä) vain noin 3,4 miljardille ihmiselle. Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tarjoamaan ruokaa noin 10,2 miljardille ihmiselle. Se on mahdollista, mutta ei ilman radikaaleja uudelleenjärjestelyjä koko elintarvikejärjestelmässä. (Gerten, D. et al. 2020).
Mitä siis? Luonnon tuhoutuminen on suurin ja akuutein turvallisuusuhka kaikille kansakunnille. Nyt ei ole kysymys vain kansallisesti sivistävästä keskustelusta (nationale Bildungsaufgabe) vaan myös ja ensi sijassa sivistävästä työstä (Werk/work). Nykyiseen teolliseen palkkatyöhön (Arbeit/labour) on palautettava kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reiluudesta. Miksi? Jotta voisimme reaalisen luontosuhteemme – työn, tuotannon/kulutuksen – kautta sivistyä luonnonlakien määrittelemistä ehdottomista rajoista tehdessämme yhdessä päätöksiä siitä mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Ekorealismi on siis myös ekososialismia.
Suomi ja NATO
Suomen NATOoptio -keskustelu on ollut keskustelua siitä, kuinka valmistaudutaan liittymään NATO:on, ei siitä, kuinka valmistaudutaan siihen, että Suomen ei tarvitse liittyä mihinkään sotilasliittoon, siis siitä, että miten Suomi voisi pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana maana jatkossakin.
Suomi siis valmistautuu sotaan varmistaakseen, että sotaa ei tule, kuten kaikki muutkin maat. Ekorealismin kannalta tämä täysin absurdia. Kaikkien turvallisuus heikkenee kaiken aikaa ja erityisesti juuri siksi jokainen yrittää turvata vain omaa aluettaan. Jokaisen hankkima kansallinen turvallisuustae vähentää kaikkien turvallisuutta sulkemalla pois mahdollisuuksia ja lyhentämällä aikaa kaikkien yhteisen turvallisuusratkaisun löytymiselle, siis sovinnon rakentamiselle luonnon kanssa.
ETYJ:ssä olemme sitoutuneet seuraavaan:
”Jokaisella … valtiolla on yhtäläinen oikeus turvallisuuteen. Vahvistamme jokaisen osallistuvan valtion sisäisen (inherent) oikeuden valita tai muuttaa turvallisuusjärjestelyjään, mukaan lukien liittoumasopimukset, niiden kehittyessä. Jokaisella valtiolla on myös oikeus puolueettomuuteen. Jokainen osallistujavaltio kunnioittaa kaikkien muiden oikeuksia näissä asioissa. Valtiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella. Etyjissä millään valtiolla, valtioryhmällä tai järjestöllä ei voi olla ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä Etyj-alueella eikä niillä ole oikeutta pitää mitään ETYJ-alueen osaa vaikutuspiirissään.” (ETYJ, 1999, kurs. mvv).
Miten voimme vahvistaa turvallisuuttamme tekemättä sitä toisen valtion kustannuksella? Vain jos rauha on jakamaton ja kaikkien jakama. Kuten ihmisoikeudetkin, rauha on kaikilla tai ei kellään. Miksi?
Ei ole olemassa suvereenia ihmiskuntaa saatikka kansakuntaa luonnon ja luonnonlakien edessä. Reaalinen suhteemme luontoon – työ ja tuotanto/kulutus – on jo aikoja sitten sitonut meidät kaikki yhteen luottaen rajattomaan taloudelliseen kasvuun ja siten loputtomiin luonnonvaroihin. Vaikka kehitys on radikaalisti moninaistunut pohjoisissa kansakunnissa saatavilla olevaa tavara- ja palvelutarjontaa, se on samalla yhtä radikaalisti määrittänyt kansantalouksien riippuvuutta globaaleista markkinoista ja suhdanteista.
Kansallisvaltio voi asettaa itse itsensä suvereeniksi (Bildung), kansakunta voi kuvitella itsensä aidoksi (Eigenlichkeit, Authentizität), mutta talous – reaalinen suhteemme luontoon – ei pääse yli luonnon rajojen (limits) vaikka se on monin osin purkanut kansalliset rajat (borders).
Kun nyt on edessä kohtuutalouden (degrowth) edellyttämien yhteisöjen rakentaminen (convivialization) jotta saisimme puretuksi sotateollisia, uuskolonialistisia ja uusiutumattomiin luonnonvaroihin perustuvan energiatalouden rakenteita, on meidän avattava polku tuotannon uudelleen paikallistamiselle (relocatization). Ehkäpä tarvitsemme hieman uudelleen muotoiltua iskulausettakin: All laborers of the world – unite for bread, work and peace!
Haluammepa tai emme, Suomen NATO-suhteessa kiteytyy moni aikakautemme keskeinen haaste. Maantiede ei haasta meitä enää vain pitkän lähirajamme takia vaan myös ja nyt ensisijaisesti globaaleissa suhteissa: KiinaVenäjä/USA, itä/länsi ja etelä/pohjoinen. Historia sitoo ajatuksemme viime vuosisadan sotarealismin seurauksena syntyneeseen ydinasein jäädytettyyn kauhuntasapainoon. NATO on osa tätä ongelmaa. Se ei ole osa ratkaisua, joka nyt on löydettävä ekorealismin lähtökohdista.
Sekä historian että maantieteen osalta voimmekin todeta S. G. Elmgrenin (1848) sanoja hieman päivittäen: ”Olemme saaneet nähdä, kuinka koko maailman mielipiteet ovat kääntyneet uuteen suuntaan. Oli aika, jolloin vapauden asia ja kansallisuusasia erotettiin toisistaan. Se oli luontoa tuhoavien voimien keksintöä. Nyt tiedämme, että ne kaksi ovat saman isän ja äidin lapsia”. (Palmgren, 1946, 211).
Viitteet
Gerten, D., Heck, V., Jägermeyr, J. et al. 2020. Feeding ten billion people is possible within four terrestrial planetary boundaries. Nat Sustain 3, 200–208. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0465-1).
Homer-Dixon, T. 2022. World 3 at 50 What it got right, and what it got wrong. Cascade Institute.
https://canadiancor.com/wp-content/uploads/2022/01/Thomas-Homer-Dixon-slides-Jan-12-2022.pdf Haettu 02.02. 2022.
OSCE 1999. Charter for European Security, Istanbul, 19. November 1999.
https://www.osce.org/mc/39569 Haettu 05.02.2022.
Palmgren, R. 1948. Suuri linja Kansallisia tutkielmia. Helsinki: Kansankulttuuri Oy
TSL 2022. Suomi ja Nato -teoksen julkaisutilaisuus 7.2. https://www.youtube.com/watch?v=Q3sT_By0Mik Haettu 08.02.2022