Stubb määritteli Suomen kansallisen tehtävän: Suomi on NATO:n etulinjan luottopakki DCA -palovakuutuksen turvin

Ensimmäisessä laajemmassa haastattelussaan tänään Ykkösaamussa (TV1) presidentti Alexanter Stubb pisti Suomen paikalleen. Muutama ensikommentti lienee paikallaan.

Suomi NATOlle keskisuuri, strategisesti hyvin tärkeä maa, ”luottopakki”, joka toimii etulinjassa rajavyöhykkeellä USA antaman DSA -palovakuutuksen turvin, joka on sitä parempi mitä enemmän ja lähemmäksi rajaa USA varastoi Suomen jo vankkojen maavoimien tueksi sotamateriaaliaan.

Stubb olettaa, Suomen ja USA:n ulkopoliittiset intressit ja turvallisuuspoliittiset uhkat käyvät yksiin. Niin ei ole. Tämä tarkoittaa, että Ukrainan kohtalo on Suomenkin kohtalo noin 10-20 vuoden sisällä ellei suunta muutu.

Ukrainalla miehistöä riittää mutta suurin ongelma tällä hetkellä on ammukset … 32 maata tulee tekemään sopimuksen Ukrainan kanssa Ukrainan pitkästä polusta EU:n ja NATO:n jäsenyyteen.

Ukrainan ongelma on nyt kaikenlaisten aseiden puute, joita ei ole vielä olemassakaan, eikä niitä saada tuotettua tähän hätään. Ukrainan ongelma on myös totaalinen miehistön puute. Pitkän polun sopimus olettaa, että Ukraina ei luhistu odottaessaan aseistusta. Sopimus on myös keino sitouttaa Ukraina NATO jäsenyyteen, mikä on USA:n nykyinen tavoite. Ukrainan sodassa oli alun perin kysymys NATOsta, nyt koko Euroopan turvallisuuspoliittisesta arkkitehtuurista osana USA:n ja Kiinan valtasuhteita.

Elämme a lá Carte -tyypisessä strategisten kumppanuuksien maailmassa, jossa ulkopolitiikkamme on meille eksistentiaalinen kysymys. Ulkopolitiikasta ei saa tehdä sisäpolitiikan välinettä. Arvopohjainen realismi antaa meille liikkumatilaa: ”meidän ymmärrettävä, että maailman suuria ongelmia kuten esimerkiksi ilmastonmuutosta niin ei ratkaista vain samanmielisten maiden kanssa eli realismi on sitä, että joudumme myös tekemään yhteistyötä sellaisten maiden kanssa, jotka eivät meidän arvopohjaamme eli jos kiteyttää niin arvopohjainen realismin pitäisi antaa suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle tarpeeksi liikkumatilaa tässä uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa.”

Jos ensin sitoudumme pohjoisen lännen arvopohjaan ulkopoliittisen realismin pohjalta – voima vastaan voima – synnytettyihin ”eksistentiaalisiin” haasteisiin, on täysin mahdotonta samanaikaisesti sitoutua ekologisen realismin pohjalta ratkaisemaan todellisia eksistentiaalisia ongelmiamme, ilmastonmuutosta ja luontokatoa.

Maailman kehityksen jäsentäminen ekologisen realismin kannalta tarkoittaa ulkopolitiikan muuntumista sisäpolitiikaksi, ihmiskunnan aseman uudelleenjäsennykseksi osaksi ekosfääriä.

Kapitalismin suuri historiallinen, sivilisoiva tehtävä – universaalisen ihmisen synnyttäminen abstraktina, luonnosta, itsestään ja toinen toisistaan vieraantuneena, kuitenkin taloudellisesti keskenäisriippuvaisina palkkatyöläisinä/kuluttajina – kääntyy nyt ”paluuksi maan pinnalle”: meidän on ”kyettävä liittämään yhteen kaksi toisiaan täydentävää liikettä, kiinnittyminen maaperään ja avautuminen maailmanlaajuisuuteen, jotka modernisaation koettelemus repi toistensa vastakohdiksi” (Latour). On siis liitettävä yhteen koti, maa ja ilma – kotimaailmaksi.

Enää ei ole mitään eikä ketään ulkopuolista, jota syyttää tai syyllistää omista virheistä.

Ulkopoliittisen realismin mukainen armeijan tehtävä käydä sotaa – asettaa voima vastaan voima poliittisen johdon määrittämin ehdoin – muuntuu ekologisen realismin myötä tehtäväksi estää sotien syttyminen poliittisesti asetettujen yhteistyöehtojen puitteissa. Siinäpä tehtävä puolustusvoimain ylipäälliköllemme.