Saatteeksi: Viime keskiviikkona pidettiin 3AMK:n Korkeakoulujen sivistystehtävä kriisien keskellä -seminaari (1) ja torstaina Tiedekulmassa Helsingissä oli keskustelu teemasta ”Miten voi suomalainen sivistys?” (2). Olin molemmissa mukana kyselemässä aktiivitutkijoiden tilannearvioita. Saamieni vastausten innoittamana ajattelin vähän tiivistää omaa ajatuksenkulkuani suomalaisesta sivistyksestä. Valitan tekstin teknistä ilmettä.
Sivistys
Saadaksemme otteen sivistys käsitteestä (con-sept, otteen kanssa) meidän on aloitettava aivan alusta ja päätettävä oliko alussa sana vai maa, ilma ja vesi?
Valistuksen lapsina uskomme, että maa, ilma ja vesi olivat ensin ja sana on oman mielikuvituksemme tuotetta. Jos näin on, miksi tämä pienen pieni hiekansirunen maailmankaikkeudessa on niin ystävällinen elämälle? Koskapa olemme luonnon luomia ja oma sanamme – ei siis Jumalan sana – tietoisuutemme, on elämänmuoto. (3)
Sivistys (< pellavan muokkaus) liittää yhteen sisäisen ja ulkoisen luonnon: kun muokkaamme ulkoista luontoa, pellavaa, sivistämme (< siistimme) sitä myöten sisäistä luontoamme, itseämme. Maapeltojen viljely (culture) työstää aivopeltojamme ja toisinpäin: aivopeltojemme tuotokset realisoituvat enemmin tai myöhemmin maapelloissamme, maassa, ilmassa, vedessä – kotimaailmassamme.
Sivistys ei siis lähde ajattomuudesta ja paikattomuudesta, universaaliudesta (uni-ver-sal yhdeksi muutettu), vaan ajallisuudesta ja paikallisuudesta pyrkien yhteisyyteen (all-ge-mein), ei siis vain yleisyyteen (< ylä). Yhteisyyden, sen kaikessa moninaisuudessaan, voimme tavoittaa vain omakohtaisen (Individualiatät, ei individi, privat) välittyessä erityisen – kansakunnan, ammattityön … – kautta yhteiseen yleisyyteen. Emme voi muuten kokea yhteisyyttä omakohtaiseksi mahdollisuudeksi tai velvoitteeksi. Se tarkoittaa myös sitä, että mikä meille on todellista (Wirklich), ei välttämättä ole reaalista (Real). Senhän meille on nyt tehnyt selväksi ekologiset realiteetit, joihin olemme törmänneet.
Kun ihmisinä aluksi sopeuduimme (Anpassung) luonnon ehtoihin, ja sittemmin omaksuimme (Aneignung) ja ymmärsimme noita ehtoja, niin aloimmekin pitää luontoa omanamme ja käyttää sitä estoitta hyväksemme. Nyt joudumme tunnustamaan (Anerkennung) luonnon, Äiti maan asettamat ehdot elämälle, jotta itse voisimme säilyä hengissä. Tämä tunnustus on yhteisen kehityksen (Entwicklung) edellytys.
Suhteemme ulkoiseen ja sisäiseen luontoon ei kuitenkaan ole vain välitön (aistimus; tunne) vaan välitetty, sekä lajihistoriallisesti, endogeenisesti (kädet, jalat; sisäinen puhe) että kulttuurihistoriallisesti, eksogeenisesti (työkalut; kieli).
Eurooppalaisessa kulttuuriperinteessä on tapana jakaa nämä välitykset neljään siiloon: kieli, yhteisö, tekniikka ja vaihto, neljän klassisen tilan mukaisesti: vapaa-aikatila/kaupunki/talonpito/tori (schole/polis/oikos/agora).
Niillä kaikilla on omat toimintamuotonsa: havainnointi/harkinta/tuotanto/vaihto (being/doing/making/dealing, theorie/praxis/poiesis/cherematis) ja norminsa: tosi/hyvä/kaunis/reilu.
Välitykset kuitenkin etäännyttävät – vieraannuttavat kuten sanotaan – kukin omalla tavallaan sisäistä ja ulkoista luontoamme toisistaan – ajatelkaamme vain maailman nykyisiä tiedontuotantoa, suuria kaupunkimetropoleja, teknistä tuotantokoneistoa ja maailmankaupan verkostoja.
Kun näillä ajatus- ja toimintasiiloilla – tieteellisellä metodilla, poliittisella harkinnalla, tekniikalla ja vaihdolla – ei ole yhteistä logosta, ajatusta ekologisista realismista, siis kasvun rajoista, ne on voitu välineellistää katteettomille tulevaisuuden lupauksille rahan välityksellä. Ja rahan määrä on rajaton.
Näiden välitysten kehitysdynamiikkaa on ohjannut aina 1400 -luvun lopulta energian, ruuan, raaka-aineiden ja työvoiman arvon (values) määrittyminen vaihdon kautta ”halvaksi” (value): tulevaisuuden pääomittaminen lupauksina edellyttää lupauksen realisoimiseksi näiden neljän nykyarvon pitämistä aisoissa, siis ”halpana”, mitä halvempana, sen parempi investoijalle. (4)
Luonnon luonnollisuudella, raaka-aineisuudella ei tällöin ole itseisarvoa vaan vain välinearvo rahan – siis pääoman – uusintamiselle pääomasuhteen kautta. Työvoima on osa halpaa luontoa.
Kun Valistus avasi silmämme näkemään maailman ulkoapäin lähes ikuisena ja ilman ajalle annettua suuntaa, kapitalismi siirsi aurinko- ja kirkonkellot syrjään ja rytmitti päivät ja vuodet tehtaanpillin mukaan levittäen omia hankintaketjujaan nopeasti ylt’ ympäri maailmaa. Mitä korkeammiksi nousivat tehtaiden piiput ja kaupunkien pilvenpiirtäjät, sitä pitempiä olivat energia- ja raaka-aineiden hankintavirrat ja jätevirrat sisään ja ulos kaupungeista.
Menestys on ollut huikeaa. Muutamassa sadassa vuodessa olemme täyttäneet maan ja käyttäneet lähes kaikki maanpäälliset ja maanlaiset luonnonvarannot loppuun – ja ”meidän jälkeemme vedenpaisumus” – kirjaimellisesti.
Samalla luonnonvarantojen käytön epätasa-arvoisuus kansakuntien välillä ja kansakuntien sisällä on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet. Me pohjoisen lännen valistuksen ja nykykapitalismin kädettömät (Un-mündig-keit) alaikäiset, myös suomalaiset, käytämme ”halpuutettuja” luonnonvarantoja ylt’ ympäri maailmaa:
- 49 % suomalaisten vesijalanjäljestä muodostuu ulkomailla,
- noin 40 % suomalaisten syömän ruuan vaatimista pelloista sijaitsee ulkomailla,
- yli 30 % suomalaiseen kuluttamiseen liittyvistä hiilidioksidipäästöistä muodostuu ulkomailla. (5)
ja samanaikaisesti:
”Vuonna 2019 superrikkaiden 1 % vastasi 16 %:sta maailman hiilidioksidipäästöistä päästöt, mikä on sama kuin ihmiskunnan köyhimmän 66 prosentin päästöt (5 miljardia ihmistä)” (6)
Jotain on tehtävä, todella ja nopeasti!
Elämänprosessi
Kun vapaassa aikatilassa (schole), siis tieteen piirissä, yritämme jäsentää edellä mainittujen välitysten perusluonnetta, turvaudumme usein ajatuksiamme jäsentääksemme metaforien – kuten kieli, orgaani, kone, prosessi – käyttöön. Ne määrittävät vuorovaikutusten perusluonnetta, onko se kielellistä (assosiatiivisloogista), orgaanista (hierarkisoituvaa), mekaanista (ulkokohtaista) vai prosessuaalista (sisäisesti muotoutuvaa, negentrooppista). Tarttukaamme viimeksi mainittuun.
Elämän ytimessä on viime kädessä energia gradienttien synnyttämien elämän muotojen (negentropy) ja niiden purkautumisen (entropy) välinen pitkällinen kehitys; kehityksen, joka olisi saattanut jäädä kehittymättä tai kääntyä monille muillekin poluille.
Elämän mitä moninaisimmat muodot ovat hidaste eivät päätepiste. Luonnonvalinta valitsi ne, jotka kykenivät mahdollisimman vähällä omalla energialla ottamaan käyttöönsä mahdollisimman paljon käyttökelpoista energiaa ja käytön jälkeen pääsemään tuotetusta entropiasta eroon mahdollisimman vähällä vaivalla.
Tämä elämänmuotojen synnyn ja niiden purkautumisen dialektiikka – siis energian sitoutuminen toimintamuotoon ja vapautuminen jälleen hukkalämmöksi – asettaa ehdottomat rajat kaikelle toiminnallemme, erityisesti taloudessa. Emme voi tuottaa mitään ilman, että samalla tuotamme enemmän tai vähemmän hukkalämpöä. Jos hukkalämmön tuottaminen jatkuu nykyisellään, niin valtameret alkava kirjaimellisesti kiehua muutamassa sadassa vuodessa, historiallisesti katsoen siis hetken, kahden kuluttua.
Vastuun aikakausi (7)
Tuotantojärjestelmämme perustuu oletukseen luontosuhteemme yksityisestä (privat) perusluonteesta. Yksityinen (privat) suhteemme – julkisen (public) vastakohtana – sisäiseen ja ulkoiseen luontoon antaa meille kolme perusoikeutta, jotka Rooman laki sanoitti seuraavasti:
– usus: käyttöoikeus,
– fructus: oikeus nauttia omaisuuden tuotteista, esimerkiksi puun hedelmistä,
– abusus: oikeus vahingoittaa tai tuhota.
Jos jollakulla on vain kaksi ensimmäistä oikeutta, sitä kutsutaan, käyttö- ja tuotto-oikeudeksi (usufruct) eikä sitä pidetä lain mukaan vielä omaisuuden todellisena hallintaoikeutena. Tällöin meillä on laillinen oikeus käyttää ja nauttia toiselle kuuluvan tuotteen hedelmistä tai voitoista (usufructuary), mutta meillä ei ole oikeutta vahingoittaa tai tuhota tuota omaisuutta. Sehän on meillä vain lainassa.
Tämä rajoitettu omistusoikeus onkin nyt siis huolenpitovastuuta siitä, että palautamme sen minkä olemme saaneet lainaksi vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa kuin missä olemme sen saaneet.
Nyt ei ole kysymyksessä vain lähipelto, -metsä tai -järvi tai itse kunkin mielenterveys, jota on suojeltava. Ei, vaan kysymys on koko elonpiiristä, maapallon pinnan ohuesta elämän tekstuurista. Kysymys on ekologisesta realismista.
Siten tieteellisellä metodilla, poliittisella harkinnalla, tekniikalla ja vaihdolla kaikilla tulisi olla yksi yhteinen logos, ajatus (metodologia/praksiologia/teknologia/chrematiklogia), joka avaisi mahdollisuudet sovittaa yhteen toden suhteessa luonnonlakeihin, hyvän ihmisten kesken, kauniin luonnonvarantojen hyödyntämisessä ja reiluuden niiden jakamisessa.
Tämä tarkoittaa liberaalidemokratian haastamista asettumaan ekologisten realiteettien ehtoihin.
Julkisen puolen elementit – kansalaisyhteiskunta, valtio – ja funktionaalisen toiminnan elementit – reaalinen tuotanto, rahoitus – kiertyvät nyt uuteen asentoon, jossa valtio ja reaalinen tuotanto muodostavat tuotannollisen alustan ja kansalaisyhteiskunta ja rahoitus jäsentävän ajatuksellisen perustan. Niin yksityisen kuin julkisenkin pääomittamisen on sovittauduttava ekologisiin realiteetteihin.
Tällä hetkellä käydään vääntöä siitä, jäsennämmekö eksistentiaaliset haasteemme ekologisen vai perinteellisen ulkopoliittisen realismin määrittämänä. Ulkopoliittisen realismin määritykset tarkoittavat ”Me ensin” -politiikkaa, siis kansallisvaltioiden voimasuhteiden määrittämistä luonnonvarantojen hyödyntämisessä turvautuen voimaan. Ulkopolitiikan on nyt käännyttävä ihmiskunnan sisäpolitiikaksi.
Taloudenpidossa kysymys ei siis enää olisi yksityisen tai julkisen pääomittamisen (capitalization) kautta tehdyistä tulevaisuuden rajattoman kasvun lupauksista ja niiden rahallisesta arvottamisesta vaan yhteisöllistymisestämme (communalization) osaksi maapallon pinnan ohutta elämän tekstuuria.
Tämä tarkoittaa, ensinnäkin, että jokaiseen taloudelliseen transaktioon on upotettava ehto, joka määrittää ne entropian/negentropian -muutokset, jotka on transaktion myötä toteuduttava. On siis tehtävä perustavanlaatuinen muutos kaikessa taloudellisessa toiminnassa ja ennen kaikkea kirjanpidossa.
Ja toiseksi: jotta itse kukin oppisimme – siis sivistyisimme – omassa reaalisessa luontosuhteessamme mikä on mahdollista ja mikä ei, meidän tulisi olla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan/kulutetaan ja kuinka syntyvästä entropiasta/negentropiasta huolehditaan. Olisi siis toteutettava ekologinen demokratia.
Tavoitteena ei ole ”työstä vapautuminen” vaan ”työn vapauttaminen” – kuten sanonta kuuluu.
Siis se, että emme enää myy työvoimaamme maksua vastaan palkkatyöläisinä/kuluttajina (labour) vaan tekisimme työtämme (work) tuottajina rakentaaksemme elämän, joka on tosi suhteessa luonnonvoimiin, hyvä keskinäisissä suhteissamme, kaunis luonnonvarantoja hyödyntäessämme ja reilu niitä jakaessamme. Työssämme olisi neliyhteys (Four-in-one + 8 tuntia/päivä unta):
Ansiotyö (4t päivä/28t viikko) – opiskeleva työskentely omalla ammattialalla
Kotityö (4t päivä/ 28t viikko) – Kodinhoito, ruuanlaitto ja syöminen, lepo, keho, lapset, vanhemmat, kasvit, puutarha
Yhteiskunnallinen työ (4t päivä/28t viikko) – politiikka, yhdistystoiminta, osallistuminen, sitouttaminen kirjaaminen ja blokkaus, voimaannuttaminen
Omakohtainen työ (4t päivä/28t viikko) – työskentelevä opiskelu: kulttuuri, opiskelu, rentoutuminen, kuntoilu, harrastukset, luovuus. (8)
Suomalainen sivistys
Suomalainen ajatus sivistyksestä vaatii siten liberaalidemokratian laajentamista reaalisiin luontosuhteisiimme – työhön, tuotantoon, kulutukseen – jotta voisimme rajata ne kaikki ekologisen realismin asettamiin ehtoihin. Sivistys on tietoa, tahtoa ja taitoa asettaa (tosi), arvottaa (hyvä) ja ratkaista (kaunis) aikakauden haasteet reilulla (oikeudenmukaisuus) tavalla, ts. vapaus, demokratia ja ihmisoikeudet on tulkittava ekologisen eikä ulkopoliittisen realismin lähtökohdista.
Viitteet
(1) Korkeakoulujen sivistystehtävä kriisien keskellä -seminaari 3AMK, Haaga-Helia 11.12.2024
https://www.3amk.fi/tapahtumat/korkeakoulujen-sivistystehtava-kriisien-keskella/
(2) Miten voi suomalainen sivistys? Tiedekulma 12.12.2024 paneelihttps://tiedekulmamedia.helsinki.fi/fi/web/tiedekulma/player/webcast?eventId=317805601&playerId=99487739&assetId=323334301
(3) Hanna, R. 2024. Consciousness is a Form of Life (November 2024 version)
https://www.academia.edu/123059820/Consciousness_is_a_Form_of_Life_November_2024_version_
(4) Moore, J. W. 2015. Capitalism in the Web of Life: Ecology and the Accumulation of Capital . Verso. Kindle Edition.
(5) Salonen A. O. 2024. Korkeakoulun tarkoitus muuttuvassa ajassa. Alustus 3AMK seminaarissa 11.12.2024. Viitaukset alkuperäislähteisiin:
Nikula, Jussi (2012). Suomen vesijalanjälki: Globaali kuva suomalaisten vedenkulutuksesta. Helsinki: WWF Suomi. www.waterfootprint.org/Reports/WWF-2012-WaterFootprintFinland.pdf
Sandström, V., Kauppi, P.E., Scherer, L., Kastner, T., (2017). Linking country level food supply to global land and water use and biodiversity impacts: The case of Finland. Sci. Total Environ. 575, 33–40.
Wiedmann, Thomas, Schandl, Heinz, Lenzen, Manfred, Moran, Daniel, Suh, Sangwon, West, James & Kanemoto, Keiichiro (2015). The Material Footprint of Nations. PNAS 112(20), 6271–6276.
(6) Khalfan, A. et al. 2023. Climate Equality: A planet for the 99% OXFAM international DOI
10.21201/2023.000001 (haettu 13.12.2024)
(7) Eero Ojasen ehdotus siirtymisestä Valistuksen aikakaudesta Vastuun aikakauteen. ks. kohta (2).
(8) Haug, F. 2009. The “Four-in-One Perspective”: A Manifesto for a More Just Life. Socialism and Democracy, 23:1, 119-123, DOI: 10.1080/08854300802635932 (Soveltaen)