Saatteeksi: tämä laajennettu puheenvuoro siitä, mikä minun piti pitää Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. Kun puheaika supistui kahteen minuuttiin, päätin siirtää sen tänne blogiini.
”En kannata Suomen hakeutumista Naton jäseneksi” toteaa Keskustan juuri nimetty presidenttiehdokas Matti Vanhanen yksiselitteisesti linjapuheessaan puoluekokoukselle 12.6.2016.
Hän lisäsi hetimiten kuitenkin, että ”tuen puoluekokouksen täällä päättämää kannanottoa”, jossa todetaan: …. ”meidän on ylläpidettävä mahdollisuutta arvioida tilannetta tarvittaessa myös uudelleen”.
Siis NATO –optio on pidettävä voimassa, vaikka Vanhanen itse totesi joku aika sitten, että aito NATO -optio on jo menetetty. ”Se on sääli, se rajaa liikkumatilaamme. Nato-optio olisi toiminut monessa kansainvälisessä tilanteessa hyvänä painostuskeinona. .…. Olisi riittänyt, kun valtionjohto olisi ilmoittanut, että meidän täytyy ehkä ryhtyä keskustelemaan tästä kysymyksestä. Se olisi ollut erittäin vahva diplomaattinen ele.” (Suomenmaa 20.11.2014).
Silti juuri julkistettu ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko luottaa täysin optiopolitiikkaan, tasavallan presidentin Niinistön voimakkaalla taustatuella.
Tämä uhkailun ja kiristyksen optiopolitiikka suhteessamme Venäjään ei ole johtanut tavoiteltuun tulokseen, siis liennytykseen. Päinvastoin. Kuten olemme viime viikkoina saaneet harvinaisen selvästi tuta, sen lopputulema on, että meidät on siirretty USA:n etupiiriin, osaksi Baltic-Nordic-Artic strategiaa.
Lisäksi olemme NATO -isäntämaasopimuksen myötä varauksettomasti ja sitovasti lupautuneet luovuttamaan Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten. Vain kutsu puuttuu.
Kun optiopolitiikan lähtökohtana ja perusteluna on, että kaikki vaihtoehdot on pidettävä mukana kansallisessa harkinnassa, sen tuloksena on, että meillä on käytettävissä vain yksi vaihtoehto: kutsua amerikkalainen kenraali johtamaan sotaa Suomessa, tarvittaessa taktisin ydinasein.
Miten tässä näin kävi? Miten erillisrauhamme toisen maailmansodan jälkeen, Pax Finlandia, on koverrettu tyhjäksi ja sen tilalle rakennettu valmis Nato –talo, joka nyt odottaa isäntänsä tuloa?
Erillisrauhamme ei enää käy yksiin Pax America’n kanssa, jota on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen yltympäri maailmaa, myös Euroopassa, – Eurooppa kahtia jakaen, ensin rautaesirippu pystyttämällä, nyttemmin Natoa itään laajentamalla.
Pax American pelisäännöt opittiin jo kuusi- ja seisemänkymmenluvuilla, mm. Vietnamissa ja Etelä-Amerikassa, erityisesti Chilessä: geotalous ohjaa geopolitiikkaa. Kansalliset taloudet on avattava kansainvälisille investoinneille ja avoimelle kilpailulle, ja valtion rooli taloudessa on rajattava minimiin.
Euroopalla oli oma aikansa ja paikkansa – ja yritystäkin -rakentaa Pax Paneuropana’n Gorbatshovin reformipolitiikan ja liennytyksen aikana. Siinä kuitenkin epäonnistuttiin täysin – US:n ohjauksessa.
Neuvostoliiton kansallisomaisuuden lähes uskomatonta puhallusta yksityiseen omistukseen seurasi yhtä uskomaton kamppailu kansallisen ja kansainvälisen finanssipääoman välillä Venäjän vielä uskomattomammista luonnonvaroista. Putinin kansallismielinen ja taloudellisista syistä konservatiivisuuteen pakotettu ryhmittymä voitti. Ja se pelkää kuollakseen kulttuuriliberalismin leviämistä kotinurkilleen US:n rahoittamien ja organisoimien värivallankumousten myötä.
Niinpä olemme jälleen rajamaata kamppailussa, jossa Pax America, ts. yksinapaisen maailmanpolitiikan keskus yrittää turvata asemiaan globaaleilla pihdeillä saartaen nousevan vastavoiman, Kiinan liittolaisineen.
Pax America’n pihtien toinen kärki osuus suoraan Venäjän kolmeen ydinhermoon – Pietarin turvallisuuteen, Itämeren kansainväliseen vapaaseen käyttöön ja Muurmanskin sotilaskeskittymän huoltoon ja ylläpitoon.
Maantieteelle emme mahda mitään, emme nyt, emmekä aikaisemmin. ”Venäjä ei milloinkaan voi suostua siihen, että Skandinavian raja kulkee muutaman virstan päästä Pietarista. Ja skandinaavinen Suomi olisi nyt ja aina Napoleonin sanojen mukaan Venäjän ”maantieteellinen vihollinen””, salamoi Snellman niitä vastaan, jotka Puolan kapinaa hyväksikäyttäen yllyttivät Suomea sotaseikkailuihin Venäjää vastaan 1860 -luvulla (”Sota vai rauha Suomelle?”, Litteraturblad 1863).
Suomi ei ole suurvalta. Olemme pieni ja nuori kansakunta. Meidän on välttämätöntä itse sovittaa kansalliset intressimme geopoliittisten mannerlaattojen siirtymiin. Suomen kovin lyhyen kansallisen historian aikana edistys ja edistysmielisyys on turvannut rauhan ja taantumus on johtanut sotaan.
Kuinka määritellä edistyksellinen suuri linja, nyt?
Pax Russica – kansallisen edistyksen vuosisata
Ajatus Suomen kansasta alkoi kehkeytyä 1700 -luvun lopulla tienraivaaja-valistus miesten mielissä. Sitä seurasi ”Turun romantiikka” 1820 -luvulla ja ”Helsingin romantiikka” 1830 -luvulla ja ja vihdoin 40- 50 ja -60 luvulla se ilmeni jo kansallisena nousuna.
”Uusien tuotanto-, talous- ja yhteiskuntamuotojen läpimurto ja suomalaisen kansallisuusaatteen, kansallistunnon, kansallisten oikeuksien ja Suomen kielen läpimurto olivat mitä läheisimmin toisiinsa kytkeytyneet ja tekivät toisensa mahdolliseksi.
Ilman kansan suurten suomenkielisten joukkojen mobilisointia kansalliseen ja kielitaisteluun, so. yhteiskunnalliseen taisteluun, eivät vanhat talousmuodot ja luokkaprivileegiot olisi olleet murskattavissa ja porvariston voitto olisi ollut mahdollinen.
Tämä on ”Suomen historian suuren vuosisadan – pax russican vuosisadan aatehistoriallinen sisällys. Tämän vuosisadan aikana kehkeytyivät meidän kansalliseen itsenäisyytemme edellytykset: tuotantovoimat, taloudellinen, yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä, oma kansallinen kulttuuri, oma sivistyskieli, itsenäisyyden tahto.
Tämän vuosisadan henki on edistyksellinen. Se kehittyy taistelussa kansan syvien rivien oikeuksien puolesta yläluokan privilegioita vastaan, se kehittyy pienen kansan taistelussa kansallisten, perustuslaillisten ja yhteiskunnallisten oikeuksiensa puolesta. Sen henki on siksi myös syvästi demokraattinen.” (Palmgren 1948,12-14)
Tämä kulttuurinen edistys kulminoitui 1900 –luvun alussa yleisen äänioikeuden saamiseen, punaiseen julistukseen kansalaisoikeuksista ja valtalakiin eduskunnan vallan vahvistamiseksi.
Kansantribuuni Yrjö Mäkelin vetosi erityisesti maalaisliittoon valtalain puolesta: ”Kohta täältä lähteköön liikkeelle kaikkiin suuntiin suuri sana: VAPAUS! Kauan kestänyt orjuus loppukoon, kansamme kauan kantamat kahleet kirvotkoon vihdoin. Alkakoon nyt sukupolvesta toinen toivottu aika, vapaan työn ja toiminnan aika. Vapauteen pyrkivän Venäjän rinnalla syntyköön omissa asioissa vapaa Suomi.”
Valtalaki hyväksyttiin, mutta suomalaisten taantumusvoimien ehdotuksesta eduskunta hajotettiin ja uusien vaalien jälkeen porvarilliset puolueet saivat enemmistön. ”Uusi tasavalta rakennettiin sille, mitä Eino Leino kutsui ohjelmasuomalaisuudeksi, miekka ja sotatorvi sivuuttivat auran ja kanteleen kansakunnan tunnuskuvien joukosta. …. Kansa, jonka kunnia asiana oli ollut kulkea sivistyksellisen ja sosiaalisten uudistusten etunenässä näki nyt tehtävänsä länsimaisen kulttuurin (lue maailmankapitalismin) etuvartiona idän punaista barbariaa (lue sosialistista Neuvostoliitto) vastaan.” Kävi toteen Eino Leinon ennustus, että ”kaiken muun kansallisen jälkeen saamme kokea vielä kansallisen taantumuksen” – ja sodan. (Palmgren, 1948, 210, 212)
Pax Finlandia – edistyksen vuosikymmenet
Hävityn sodan jälkeen teimme erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa, Pax Finlandia’n, vai pitäisikö sitä kutsua Pax Paasikiveksi, hänen diktaatikseen. Joka tapauksessa kolme vuosikymmentä käytettiin kansakunnan voimien vahvistamiseen ja sen rakentamiseen. Kaikki hyvinvointivaltion keskeiset osat perustettiin tai reformoitiin: koulutus, sosiaali- ja terveydenhuolto, työttömyysvakuutus, eläkkeet sekä koko julkisen hallinnon valtakunnallinen, alueittainen ja paikallinen organisaatio ja paljon paljon muuta. Poliittisesti asia hahmotettiin kansanrintama- tai yhteistyöhallituksina, joita ay-liike tuki ja painosti tarpeen vaatiessa.
Tämä edistyksen kausi kulminoitui ulkopoliittisesti ETYK -kokoukseen, jonka tavoitteena oli purkaa sodanjälkeisiä raja-aitoja ja rakentaa Eurooppaa kokonaisuutena. Ja mikä tärkeintä: tavoitteena oli jäsentää uudelleen ja liennyttää Suomen lähialueen voimatasapainoa idän ja lännen välillä. ETYK on erinomainen esimerkki rakenteellisesta, aktiivisesta liennytyspolitiikasta, ts. Suomen tavoitteena ei voi olla vain sopeutua ulkoisiin voimakenttien muutoksiin vaan olla itse aktiivisesti mukana jäsentämässä niitä uudelleen tavoitteena jännityksen liennyttäminen.
Sananlähettäjän saapuminen
Pitkään kansalaisyhteiskunta ja valtio näyttäytyivät yhtenä ja samana asiana: yhteiskunnan uudistaminen nähtiin mahdolliseksi julkisen vallan kautta. Kysymys kansalaisyhteiskunnan itsenäisestä roolista suhteessa valtioon käänsi sittemmin uudistuspuheen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseksi.
Se avasi myös tien kulttuuriliberalismin nousulle, talousliberalismin sanansaattajalle: kulttuurinen edistys on liberalismia, rajojen poistamista ja ylittämistä; vapaus on valintojen tekemistä, viime kädessä ostamista ja myymistä. Ainoa yhteiskunnallinen sidos, joka tarvitaan systeemin toimimiseksi, on cash-nexus, käteismaksusuhde. Rakentui siis palkkatyösuhteen velipuoli ja kumppani: moderni kuluttaja ja korvia särkevä valitus perinteellisen yhteisöllisyyden häviämisestä.
Sananlähettäjä, talousliberalismi saapui paikalle askelittain ja vähitellen. Sen ohjelma on täsmälleen vastakkainen kansallisvaltiolle: kaikki rajat ja esteet on purettava kaupankäynniltä, onpa se tai olivatpa ne millaisia tahansa.
Maantiede, geography, kansallisine rajoineen, aitoineen ja kulttuureineen on korvattava sen vastakohdalla: maantiede ei ole enää rajojen ja erojen määrittelyä ja kartoittamista vaan yhteystiedettä, connectography: on olennaisempaa tietää ja ymmärtää toiminnalliset yhteydet, tuotantoketjut ja niiden infrastruktuuri, kuin kansalliset rajat ja tavat.
Sotaa ei käydä maantieteellisistä alueista vaan käydään käydenvetosotaa (tug-of-war) globaaleista palveluketjuista, energiamarkkinoista, teollisesta tuotannosta sekä teknologian, tiedon, finanssipääoman ja lahjakkuuden arvovirroista. Kauppa vie lippua, ei lippu kauppaa. (Khanna 2016)
Kansallinen ja julkinen taistelee tässä tilanteessa olemassaolostaan: niiden taloudellisen perustan, yksityistaloudellisen tulonmuodostuksen irrottautuminen kansallisista rajoista on johtanut leikkauspolitiikkaan ja julkisten talouksien alasajoon – ja kasvun pysähtymiseen.
Kova kysymys on kuinka kansainvälinen finanssiporvaristo reagoi tähän tilanteeseen: onko parempi tuhota massamitassa taloudellisia arvoja uuden kasvun käynnistämiseksi ts. edistää kansallisvaltioiden vastakkainasettelua vai edistää Pax Urbanica’a (Khanna 2016), ts. tuotannollisten yhteysverkostojen kansainvälistä rakentamista ja työnjakoa.
Tätä ratkaisua ei voida jättää porvariston ratkaistavaksi. Se on saatettava kansojen ja kansakuntien päätettäväksi.
Kulttuurin ensisijaisuus
Kulttuuri ei ole, tai sen ei pidä olla, talouden ulkopuolinen asia, koriste, juhlakalu tai lisuke. Päinvastoin. Sen tulee olla talouden ytimessä. Talouden ytimessä on suhteemme luontoon, se, kuinka sen järjestämme. Ja juuri kulttuuri ilmaisee suhteemme luontoon.
Luonto voi ei olla vain pelkkä riiston kohde ja jätteiden kaatopaikka, eikä työntekijät pelkkää työvoimaa. Yhteiskunnallinen uusintaminen – koulutus, terveys, kulttuuri, yhteisöt – on nyt käännettävä yhteistuotannollisen toiminnan ytimeksi. Tästä yhteistuotannosta olemme jo nyt päävastuussa.
Kysymys ei siis ole työstä vapautuminen vaan työn vapauttaminen. Silloin voimme tuottajina olla mukana asettamassa ja ratkaisemassa mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotteet ja palvelut tuotetaan ja kuinka tulokset jaetaan. Emme siis voi irrottautua suhteestamme ja ainesten vaihdostamme luonnon kanssa vaan päinvastoin otamme sen yhteisesti, yhteiskunnallisesti haltuumme ja ohjaukseemme pelastaaksemme itsemme ja luonnon, josta olemme niin ehdottomalla tavalla riippuvaisia.
Sivistyksen ydin on siis tiedossa, tahdossa ja taidossa asettaa, arvottaa ja ratkaista luontosuhteemme kulttuurisesti, aikakauteen sopivalla, edistyksellisellä tavalla.
Tavoitteenamme on siis määrittää uudelleen kansallisvaltioiden oikeudet ja velvollisuudet suhteessa tuotannollisiin ihmisoikeuksiin, globalisoituvaan talouteen ja luonnonvaroihin.
Tämä on suuri linja nyt!
Viisauden pilarit
Matti Vanhanen listaa alussa mainitsemassani puheessaan neljä kansallisen viisauden pilaria: kansallinen ulkopoliittinen yksimielisyys, uskottava puolustus, yhteiskunnallinen eheys ja sisäinen vahvuus sekä taloutemme itsellisyys.
Vanhanen näkee siis, että kansallista yhtenäistä ulkopolitiikkaa ei voida saavuttaa ilman yhteiskunnallista eheyttä ja sisäistä vahvuutta, siis ilman yhteiskunnallista edistystä.
Voimmekin todeta S. G. Elmgrenin (1848) sanoja hieman päivittäen: ”Olemme saaneet nähdä, kuinka koko maailman mielipiteet ovat kääntyneet uuteen suuntaan. On aika, jolloin vapauden asia ja kansallisuusasia erotetaan toisistaan. Se on pimeiden voimien keksintöä. Nyt tiedämme, että ne kaksi ovat samaan isän lapsia”.
Lähteet
Khanna, P. 2016. Connectography Mapping the Global Network Revolution. London: Weidenfeld&Nicolson.
Palmgren, R. 1948. Suuri linja Kansallisia tutkielmia. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.