Rahataiteilijat

Vasemmistolaisessa ja edistyksellisessä talouspoliittisessa keskustelussa on nyt yksi kysymys ylitse muiden: Onko kysynnän ja tarjonnan, tuotannon ja kulutuksen epätasapainosta johtuvien, jatkuvasti toistuvien ja alati pahenevien taloudellisten kriisien syynä rahan puute vai kapitalistisen tuotannon voittovetoisuus, joka ei kykene vastaamaan tosiasiallisiin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin tarpeisiin? Marx nimitteli rahan puutteeseen vetoavia rahataiteilijoiksi, jotka ”kuulevat kyllä kellojen soivan, mutta eivät koskaan tiedä missä” (Marx).

Aika paha! Pitäneeköhän tämä paikkaansa enää nyt, globaalissa finanssikapitalismissa?

 

Raha – konstikas otus

Raha on konstikas otus. Sitä voi lähestyä vähintäänkin kolmelta eri suunnalta: Miten rahaa käytetään vaihdossa, mikä sen asema on veronmaksussa tai miten raha on sidoksissa tuotannossa tapahtuvaan arvonmuodostukseen. Nämä lähestymistavat eivät välttämättä asetu vastakkain vaan täydentävät toisiaan, mutta johtavat helposti erilaisiin korostuksiin ja siten erilaisiin ajatuksiin poliittisesta toiminnasta. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Voidaksemme edes alustavasti vastata edellä asetettuun kysymykseen, on meidän tehtävä ainakin seuraavat erottelut: arvoraha, velkaraha, valuutta; liikevoitto, tulo; pankkilaina, pankkireservi; pääomasuhteeseen perustuvan tuotannon yhteiskunnallinen jälkikäteinen pätevöinti, näennäispätevöinti.

Kapitalistisessa taloudessa, jossa nyt elämme, jokaisen omaisuuserän on oltava jonkun omistuksessa. Kuten työnjaosta johtuvaan työn tulosten vaihtoon meillä on oltava väline tuotteiden ja palvelusten arvon mittaamiseen, on yksityisomistuksellisten omaisuuserien vaihtoon ja siirtoon oltava välineet: raha ja rahoitusinstituutiot.

Omaisuuserästä aiheutuu pääsääntöisesti menoja ja se vaatii siten myös tuloja. Omistus on siis tavalla taikka toisella rahoitettava. Varat ja velat ilmaistaan kirjanpidollisesti taseissa tulo- ja menovirtoina. Tuloslaskelmassa varat/velat –suhde muodostuu nettorahavirroista. Kirjanpidon periaatteista seuraa, että erottelemme automaattisesti pääoman ja tulot. Pääoma-arvot ovat pääomitettua tuloa, eivät mitään muuta. Omaisuuden myyntivoitot (gain) eivät ole tuloja (income) vaan tulevien, ennakoitujen tulojen pääomittamista.

Pääoma ei ole omaisuutta (property). Se on sosiaalinen suhde (function), johon raha on ytimiään myöten sidottu. Me työläiset myymme työvoimaamme ostaaksemme elintarvikkeita, siis: työvoiman myynti – palkka – elintarvike. Raha muuttuu kuitenkin pääomaksi juuri silloin kun joku ostaa jotain myydäkseen kalliimmalla, ts. kapitalisti ostaa työvoimaa, raaka-aineita, koneita ja myy tuotetun tuotteen: raha – tuote – suurempi raha. On huomattava, että se joka hankkii tarvittavan rahan, omistaa työn tuloksen.  Jos tuotanto-osuuskunta hankkii tarvittavan rahoituksen, se myös jakaa tulokset. Tuotannon muuttaminen kustannuksia suuremmaksi rahaksi pätevöidään jälkikäteen markkinoilla, jolloin sen arvo realisoituu rahana, voittona tai tappiona.

Raha ei ole velkaa

Pankit eivät lainaa arvorahaa. Ne tekevät sopimuksia. Ne takaavat, että lainaaja on luottamuksen arvoinen. Velallisen tilille tyhjästä luotu velkaraha muuttuu tuloksi, arvoa sisältäväksi rahaksi, vasta kun velallinen on tuottanut arvon korkoineen omalla työllään. Arvoraha ei siis ole velkaa vaan sopimus ajan ja vaivan käyttämisestä arvon tuottamiseksi. Se on sopimus tuotettavasta/tuotetusta arvosta.

Meillä on kyllä käytössä uskomattomat määrät velkarahaa, ts. tulevien tulojen pääomituksen vastinetta, joka näkyy saatavina pankkien taseissa. Raha näyttäytyy vain velkana, velkarahana, poikkileikkauksellisessa tilannekuvassa pääomitettujen saatavien peilikuvana. Velkarahaa on nyt liikkeellä aivan ylettömät määrät eikä niiden edustamaa arvon määrää tulla koskaan saavuttamaan. Velkarahaa vastaan on kuitenkin jossakin vaiheessa reaalisella työllä tuotettava tuloa, siis arvorahaa. Jos näin ei tapahdu, edessä on yhä paheneva deflaatio.

Valtio voi määritellä tavan ja välineen, jolla maksetaan verot, siis valuutan. Se on tätä nykyä rajaton reservi, sen määrä ei ole sidottu mihinkään reaaliseen. Keskuspankit eivät siis tuhlaa verorahoja vaan nappia painamalla luovat tyhjästä luottoreservejä pankeille, viime vuosina aivan uskomattomat määrät. Pankkien luottoreservit eivät kuitenkaan lisää pankkien lainanantoa, eivät lisää kulutusta, niillä ei ole kysyntävaikutusta, eikä ne rahoita inflaatiota, mutta aiheuttavat omaisuusarvojen inflaatiota, niiden arvotonta hinnannousua ja siten suoraa varallisuuden uusjakoa niille, joilla jo paljon on.

Missä sitten mättää? Vanhan sanonnan mukaan voit viedä hevosen joen rannalle, mutta et pakottaa sitä juomaan. Voimme luoda tyhjästä loputtomasti valuttaa tai velkarahaa, mutta emme pysty pakottamaan yksityisiä yrityksiä investoimaan reaalitalouteen ja lisäämään tulonmuodostusta erityisesti silloin, jos omaisuuserien myyntivoitot ovat suurempia ja varmempia kuin tuotannollisten investointien voitot. Se investoidaanko vai ei, ei ensisijaisesti riipu rahan määrästä tai kokonaiskysynnästä vaan voitoista.

Globaali talous on nyt harvinaisen pitkässä lamassa. Vuonna 2007 alkanut suurin lama on jäätynyt pitkäksi lamaksi. Syynä tähän on vähintäänkin kolme tekijää: pääoman voitto-odotuksia ei ole pystytty täyttämään, voitot ovat laskemassa. Yksityiset ja julkiset velat ovat historiallisen korkealla, jotka molemmat vähentävät mahdollisuuksia investoida uuteen teknologiaan tuotannon ja kasvun edistämiseksi. Tällaista kombinaatiota ei ole nähty sitten 1930 -luvun. Tästä seuraa, että mikään määrä julkista kulutusta ja määrällistä kevennystä (QE) ei pysty kääntämän tilannetta entiselle kasvu-uralle.

 

… missä kellot soivat?

Politiikan hahmottaminen tässä tilanteessa nostaa esiin kaksi jakoa: joko tarkastelemme asioita kansallisvaltion tai Euroopan mittakaavassa, tai toisaalta korostamme hallinnollis-finanssipoliittista lähtökohtaa tai tuotannollisia uudistuksia. Saammekin neljä politiikan näkökulmaa:

 

Kansallisen tuotannon pelastaminen leikkauspolitiikalla

Kun taloudellisen menestyksen oletetaan kertyvän ensisijaisesti viennin tulosten kautta, on kansallisen politiikan kaikilta osin tuettava vientiteollisuuden voittojen turvaamista ja lisäämistä työehtoja heikentämällä ja julkista kulutusta pienentämällä ilman että vaaditaan olennaisia muutoksia EU:n hallinnollisiin tai finanssipoliittisiin toimintatapoihin.

 

Kansakuntien Eurooppa

Kansallisvaltioille on taattava rahapoliittinen itsenäisyys oman valuutan palauttamisen kautta. Kansallisille keskuspankeille on kehitettävä mahdollisuus rahoittaa suoraan julkisia hankkeita täystyöllisyyden saavuttamiseksi. Minimoidaan ottolainaus ja sijoitukset ulkomailta. Aktivoidaan valuuttakurssi- ja kohdennettu veropolitiikka tukemaan tuonnin ja viennin tasapainoa. Toteutetaan palkka- ja työllisyyspolitiikkaa, joka tukee kansalliseen kysyntään tukeutuvaa taloudellista kasvua.

 

European New Deal

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa onnistuttiin New Deal -kompromissipolitiikalla yhdistämään massatuotanto ja massakulutus – siis lisääntyvät voitot ja lisääntyvät tulot. European New Deal -kompromissi onnistuisi vain, jos pystyttäisiin yhdistämään lisääntyvät voitot ja lisääntyvät tulot kestävää kehitystä tukevaan teknologiseen edistykseen. On kuitenkin kovin vähän merkkejä siitä, että finanssiporvaristo olisi halukas tällaiseen kompromissiin. Vastavoimaksi voisi nousta teollisuusporvariston ja –työntekijöiden epäpyhä allianssi.

 

Democracy in Europe⋅Movement⋅2025 DiEM25

Tavoitteena on hajautetun hallinnon Eurooppa: hallinnollista läpinäkyvyyttä ja laajennettua demokratiaa kaupunkeihin, alueille, kansallisvaltioihin kuten koko Unionin hallintoon. Ylisuuret julkiset velat tulisi leikata ja sovitella EU:n tasolla, pankkiunionia tulisi edistää. On koostettava massiivinen viherteknologinen investointi- ja köyhyyden vastainen rahoitusohjelma.

 

Rahataitelijat kuulevat kyllä, että kellot soivat ja ehkäpä senkin missä ne soivat, mutta eivät osaa ratkaista sitä kenelle ne soivat.

 

 …. mutta kenelle kellot soivat?

Kellot soivat ihmiskunnalle, minulle ja sinulle ja samalla kaikille: kaiken politiikan teon, kaikkien pyrkimysten lähtökohtakysymys on ja tulee olla ihmiskunnan luontosuhteen uudelleen järjestely, sen uudelleen organisointi. Se tarkoittaa, että politiikan teon lähtökohta on ihmisen luontosuhteessa, työssä ja tuotannossa, ei kansallisena, ei eurooppalaisena vaan maailmanmittaisena haasteena.  Kysymys on siis työstä ja sen tekemisen ehdoista koko ihmiskunnan mitassa.

Työväestö ei ole mihinkään häipynyt tai kadonnut, kuten niin monet epäilevät. Päinvastoin. Työväestön elinehto, palkkatyö, on vain tullut niin yleiseksi, kattavaksi, jokapäiväiseksi ja vaihtoehdottomaksi että emme enää huomaa sitä, miten viheliäisen rajoitettu, vajavainen ja luonnon kannalta tuhoisa tämä työn tekemisen muoto on.

Palkkatyön muoto edellyttää sitä, että hyväksymme työnjaon porvariston ja meidän välillä: porvaristo päättää mitä, miksi, miten, missä ja milloin tavaroita ja palveluksia tuotetaan ja kuinka tulokset jaetaan – ja me teemme työt. Tämä kansallisen teollisuusporvariston kanssa tehty sopimus (Suomessa ”tammikuun kihlaus” vuonna 1940) on nyt kuitenkin sanottu irti. Kansallinen teollisuusporvaristomme on kansainvälisen finanssipääoman ja -porvariston painostuksen seurauksena joutunut miettimään uusiksi työn teettämisen ehdot: proletariaatista ja proleista on nyt koulittava prekariaatti ja prekoja. Meille tarjotaan silpputöitä, osa-aikatöitä, 0-sopimuksia, kaikenlaisia paskaduuneja perinteellisen toimeentulon takaavan kokopäivätyön sijaan; meistä pitäisi kaikista tulla ”freelansereita”, yksin yrittäjiä.

Historiallisena jäänteenä ja tätä nykyä jo viheliäiseksi muodoksi ruvettunut palkkatyö ja sen identtinen kaksonen, shoppailukeskeinen kuluttajuus eivät muodosta sellaista maailman haltuun ottamisen tapaa ja muotoa, joka takaisi itse kullekin juuriin menevää, reaalista tietoa, taitoa ja tahtoa asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme keskeisiä ongelmia – siis kipeästi tarvitsemaamme radikaalia, vallankumouksellista humanistista sivistystä.

(jatkuu …  kirjallisuusluettelo tulee kolmannen osan lopussa)