Ensimmäinen osa: https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/sosiaaliturvan-uudistamishanke-menossa-taysin-hakoteille-osa-i/

 

Oikeus, tunnustus, omistus vai kehitys?

Sosiaaliturvan lähtökohtana on pidetty oikeudenmukaisuutta (John Rawls), ihmisarvon tunnustamista (Alex Honneth), omistusoikeutta (Ayn Rand) tai itse kunkin ja yhteisön kehitystä tai sivistymistä (Amartya Sen, Martha Nussbaum, J. V. Snellman, Karl Marx ja moni muu).

Olennainen jakokohta on se, miten suhtaudutaan itse kunkin kykyihin, tietoihin ja taitoihin: ovatko ne syvästi ja peruuttamattomasti jokaisen itse itselleen, vain itseensä tukeutuen hankkimia ja siis yksityisomia, vai ovatko ne tulosta yhteisistä ponnistuksista eri elämänaloilla ja siten myös niiden avulla synnytetty vauraus on yhteisesti todennettavissa ja sen käytöstä yhdessä sovittavissa.

Toinen jakolinja kulkee siinä kuinka reaalista, tosiasiallisialista, ylisukupolvisia elämänkaaria rakentavaa sosiaaliturvan tulisi olla. Onko se siis ihmis- tai kansalaisoikeus vain periaatteessa, siis vain periaatteellinen tunnustus hyvän elämän oikeutukselle ilman taloudellisia tai sosiaalisia velvoitteita tai sidoksia vai rakentuuko sosiaaliturva yhteisen, reaalisen, itse kunkin arkipäivän eri käänteissä ja elämä eri vaiheissa tekemien tekojen (deeds) mukaan osaksi yhteistä elämäämme.

 

Tuki, turva, vai takuu?

Kolmas jakolinjaan  on syynä oikeastaan sosiaaliturvan historiallinen tausta tai jopa taakka: missä määrin sosiaaliturvan tulee rajautua ratkaisemaan sitä ongelmaa, että ihmisillä ei ole keinoja – aineellisia tai henkisiä – päästä  (access) hallinnoimaan voimavaroja (assets), joilla voisivat hankkia elantonsa.  Onko sosiaaliturvan päätehtävä korjata työttömyyden aiheuttamaa taloudellista ahdinkoa vai tulisiko sosiaaliturvan olla mukana rakentamassa noita voimavaroja – niin henkisiä kuin aineellisiakin ”tuotantovälineitä” – laajalla rintamalla?

Onko sosiaaliturva luonteeltaan siis tuki, turva vai takuu?

Tähän viattomaan kysymykseen sisältyy erinomaisen vaikea ja kova haaste: sosiaaliturva vaatii välttämättä perustakseen taloudellisen näkemyksen, siis talousteorian. Tukipolitiikka on juuriltaan uusliberalismia, turvapolitiikka taas jonkin sortin keyneläisyyttä, ehkä täydennettynä seniläisillä kehityksen ajatuksilla. Takuupolitiikka astuu askeleen pitemmälle: se ottaa keskusteluun mukaan kestävän kehityksen – siis ulkoisen ja sisäisen luontomme keskinäissuhteen uudelleenrakentamisen.

 

Yleistakuu ja globaali talonpito

Suhteessa ulkoiseen luontoon kestävä taloudellinen kehitys on määritettävä luonnosta luontoon ainesten läpikulun määrällä (throughput) siten, että se vastaa luonnon uusintamis-  ja vastaanottokykyä. Taloudenpito on siis luonnon uusintamista (reproduction), luonnon ehdoilla, ihmisen tukemana.

Sen sijaan sisäisen luonnon kehitys on kasvattamista ja  kasvamista tuottamalla (pro-duction): Jokainen sukupolvi ottaa vastaan aiempien sukupolvien kulttuurisen perinnön, teorian elämästä ja vie sitä eteenpäin, sitä uusiksi muotoillen (inform).

Siten nykyinen funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto rajautuu ja tukeutuu ulkoisen luonnon uusintamisen ehdoille ja työvoiman uusintaminen,re-production, puolestaan kääntyy hallitsevaksi (itse)tuotannoksi (production) ulkoisen luonnon uusintamisen opastamana (in-formed by nature).

Laajasti ottaen, tällöin meillä on käytettävissä seuraavat varannot (assets, Rammelt, Boes, 2013):

  • Ekologiset varannot: Kivennäisaineet, maaperä, kasvit, eläimistö, fossiiliset polttoaineet ja muu energia ja luonnosta uutettu aine.
  • Teknologiset varannot: kotitaloustuotteet, kulutustavarat, julkiset hyödykkeet, teollisuus, rakennukset ja muut keinotekoiset tekniikat.
  • Organisaatiovarannot: Perheet, verkostot, osuuskunnat, yritykset, hallitukset ja muut institutionaaliset järjestelyt.
  • Ihmiseen liittyvät varannot (human assets): yksilölliset ja yhteiset kyvyt, lihakset, energia, motivaatio, luovuus, tietämys ja taidot.
  • Prosessivarannot: Tavat, normit ja säännöt, jotka voivat olla oikeudellisia, taloudellisia, teknisiä, poliittisia, kulttuurisia, sosiaalisia, uskonnollisia ja hengellisiä.

Varannot voivat olla avoimia, yhteisöllisiä, julkisia tai yksityisiä. Varantojen saavutettavuuden ja käytettävyyden kannalta on meille itse kullekin ja eri yhteisöillemme keskeistä pystyä hankkimaan välineet– niin henkiset kuin aineellisetkin – niiden hyödyntämiseksi.

Tätä varten meidän on määrittävä kaikille, meille jokaiselleavoimet perusvarannot(Universal Basic Assets), kaikille suunnatut peruspalvelut(Universal Basic Services) perusvarantojen saavuttamiseksi ja hyödyntämiseksi; ja meille kaikille taattu perustulo (Universal Basic Income) yksilökohtaisiin ratkaisuihin. Perusvarannot, -palvelut ja -tulo eivät siis ole toisiaan poissulkevia vaan päinvastoin toisiaan tukevia ja täydentäviä.

On siis hahmotettava sulavasti soljuvan arjen toimintaresurssit (stocks of assets), kulku (flow of services), välittömät lähipuskurit (buffers for everyday life) ja osallisuus päätöksentekoon (deeds)  siten, että ne muodostavat kokonaisvaltaisen sosiaalisen toiminta-alustan (comprehensive social activity grund(plat)form).

  

Yleistakuu: perusvarantojen, -palveluiden ja -tulon kokonaisuus

Kun tarkastelemme sosiaaliturvaa yleistakuun näkökulmasta on meidän määriteltävä kaikkien saavutettavissa olevat perusvarannot, kaikkien käytettävissä olevat peruspalvelut ja kaikille taattu perustulo – ja hahmotettava niiden kokonaisuus.

On kulttuurin ja yhteiskunnan kehitystason kysymys, millaiseksi yleistakuun kokonaisuus muodostuu: mitkä varannot katsotaan kaikille saatavilla oleviksi perusvarannoiksi, mitä peruspalveluita ja millä ehdoin kaikille taataan ja minkä tasoinen perustulo kaikille pystytään varmistamaan.

Perusvarannot määrittävät paikkoja ja tiloja ja hallinnan välineitä. Perusvarannot voivat olla – kuten todettiin – avoimia (esim. wikipedia), yhteisöllisiä (esim. työosuuskunta), julkisia (esim. julkinen infrastruktuuri), yksityisiä (esim. rahoitus, tuotantokoneisto). Mitkä yllä mainituista varannoista (ekologiset, teknologiset, organisaatio, ihmiseen liittyvät, prosessivarannot)ja millä ehdoin ovat myös perusvarantoja on tällä hetkellä aktiivisen keskustelun alla (ks. esim. IFTF 2017, UCL 2017, Suomessa DEMOS/Helsinki 2018).

Rajankäyntiä joudutaan käymään juuri niistä ehdoista, joilla itse kukin saa eri varannot käyttöönsä (access), ts. ovatko ne avoimia, yhteisöllisiä, julkisia vai yksityisiä ja millä ehdoin. Tätä rajankäyntiä kiihdyttää käynnissä oleva siirtyminen tavaralogistiikasta palvelulogistiikkaan (ts. esim. auton omistamisesta kuljetuspalvelun saamiseen) ja toisaalta palveluiden hyvin nopea ja matalakustanteinen skaalautuvuus, monesti aina maailmanmittaan saakka.

Peruspalvelut puolestaan takaavat kehitykselliset siirtymät paikoista, tiloista ja tilanteista toisiin, turvaavat yllättävät poikkeamat ja takaavat eri perusvarantojen saavutettavuuden.

Peruspalveluja ovat tätä nykyä terveydenhuolto, sosiaaliturva, koulutus, laki ja demokratia, asunto, ruoka, liikenne, informaatio ja julkiseen infrastruktuuriin liittyvät monet palvelut. Kaikkiin näihin peruspalveluihin tulee olla kaikilla sovitun mukainen käytettävyys. Niiden tulee muodostaa yhteen sovitettu kokonaisuus elämän polun eri vaiheisiin jotta ne avittaisivat itse kunkin päätösten (deeds) mukaista kaikinpuolista kehitystä – tai niin kuin myös voidaan sanoa – kaikinpuolista sivistymistä. Myös peruspalveluiden osalta joudutaan käymään rajankäyntiä niiden avoimuuden, yhteisöllisyyden, julkisuuden ja yksityisen luonteen määrittämiseksi.

Perustulo puolestaan mahdollistaa peruspalveluiden ja henkilökohtaisten tilanteiden ja tavoitteiden yhteensovittamisen mitä moninaisemmalla tavalla. Sen määrä ja taso on sovitettava yhteen ”sosiaalisen palkan”, siis peruspalveluiden ja perusvarantojen saavutettavuuden kanssa.

 

Mihin rahat riittävät?

Sinänsä raha tai rahoitus ei ole ongelma. Tällä hetkellähän kapitalismia yritetään pelastaa lisäämällä efektiivistä julkista kysyntää ostamalla ”turvallisuuspalveluita” paisuttaen aseteollisuutta. Sen onnistumiseksi tarvitaan uhkan ilmapiiri. Tähän menee tuhansia miljardeja vuosittain.

Keskuspankkirahoituksella on pumpattu viime vuosina tuhansia miljardeja spekulatiiviseen kaupankäyntiin. Funktionaalinen tulonjako, ts. ensitulonjako työantajien ja työntekijöiden välillä, on sitten 1970 -luvun lopun yleismaailmallisesti kääntynyt työantajien eduksi: työn tuottavuuden nousua ei ole tilitetty työntekijöille.

Lisäksi edessä on – niin uskon – teknologisen kehityksen uusi nousuaalto, joka tulee muuttamaan monen muun lisäksi maailman rahoitusjärjestelmää, mm. älykkäiden lohkoketjusovellusten kautta. Tämä on johtamassa koko valuutta- ja kirjanpitojärjestelmän jonkinasteiseen uusiutumiseen jo 2020 -luvulla (ks. esim. Brammertz et. al. 2009).  Nythän yrityksen arvo lasketaan yhä useammin ennakoitavissa olevasta kassavirrasta (cash flow), jolloin arvo ei enää viittaa itsensä ulkopuolelle vaan vain tulo- ja menorahavirran suhteeseen.

Vakavampi kysymys ja haaste onkin kysymys arvomuodon (value-form) vakaudesta. Kansalaisina emme ole päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin meille tarkoitettuja tuotteita ja palveluksia tuotetaan kuin korkeintaan jälkikäteen, voimaperäisesti taivuteltuina, markkinoilla. Olemme kyllä toimijoita mutta emme tuottajia työssä. Siten meille ei muodostu käsitystä ja kokemusta, siis omakohtaista suhdetta taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti hyödyntämäämme luontoon eikä sen muihin hyödyntäjiin.

Me jakaudumme kahteen porukkaa: niihin, joilla on omaisuus lähtöisiä tuloja ja niihin, joiden tulot perustuvat palkkatyöhön. Omakohtaista ja erityistä oikeutta olemassaoloon ei voida kummallekaan porukalle taloudellisesti taata. Työmme arvolle on annettu markkinavälitteinen muoto, joka vähät välittää meidän itse kunkin työstä tai sen arvosta. Vastaavasti, ne, jotka pelaavat omaisuudella hankkiakseen lisää omaisuutta, ovat yhtä epävarmalla perustalla: kaiken voi menettää hetkessä.

Arvomuoto pitää siis sisällään syvän olemassaoloon liittyvän vastakkaisuuden. Tämä vastakohtaisuus on ratkaistu jakamalla kilpailullinen yhteisö (society) valtioon ja (kansalais)yhteiskuntaan. Tämä erottelu kokonaisuuden sisällä (separation-in-unity) johtaa pakolliseen vaihto- ja käyttöarvojen rinnakkaiseloon ja keskinäiseen taisteluun resurssien kohdentamisessa ja päätöksenteossa.  (Reuten, Williams 1989, 291-294).

Koettu oikeudenmukaisuus, legimitaatio, asettuu vastakkain nykyisen, markkinavälitteisen arvomuodon kanssa: oikeudenmukaista olisi kohdella meitä kansalaisia kanssalaisina, siis erilaisina ja yksilökohtaisesti todellisissa luontosuhteissamme, siis tuottajina työssä, ei samana ja samanlaisena, alistettuna työvoimana. Juuri tästä on kysymys kun mietimme sosiaaliturvan kehittämistä horisonttinamme vuosi 2030.

 

Lähteitä

Brammertz, W., Akkizidis, I., Breymann, W., Entin, R., Rüstmann, M.  2009. Unified Financial Analysis  The Missing Links of Finance Chichester: John Wiley & Sons Ltd.

DEMOS/Helsinki 2018. Universalism in the Next Era: Towards Universal Basic Assets. Viittaus: Antti Hautamäki blogi “Uusi universalismi: Assets for All”   anthauta.blogspot.com 06.06.2018.

Eskelinen, T., Pennanen, J. 2018. Miksi perusturvaa tarvitaan? Filosofinen jäsennys perusturvan roolista ja oikeutuksesta. Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTE:n  julkaisuja 1/2018. Helsinki: Soste.

Hemerijck, A.  2018. Social investment as a policy paradigm, Journal of European Public Policy, 25:6, 810-827.

Hemerijck, A. (Ed.)  2017. The uses of Social Investment. Oxford: Oxford University Press.

Institute for the Future (IFTF) 2017.  A manifesto for Universal Basic Assets. www.iftf.org

Institute for Global Prosperity (IPL) 2017. Social prosperity for the future: A proposal for Universal Basic Services. Social prosperity network report. An IGP Knowledge Network. www.igpspn.org

Rammelt, C. F., Boes, J. 2013. Galtung meets Daly: A framework for addressing inequity in ecological economics. Ecological Economics 93 (2013) 269–277.

Reuten, G., Williams, M. 1989. Value-Form and the State  The tendencies of accumulation and the determination of economic policy in capitalist society. New York: Routledge.