Saatteeksi: Kun Vasemmistoliittokin  julkaisi sosiaaliturvaohjelmansa, laitan tähän vähän pitemmän koosteen ja yhteenvedon puheenvuoroistani ja blogeistani tästä aiheesta.

 

Sosiaaliturvan uudistamishanke valtiokoneistossa

Valtiokoneistossa, tarkemmin sanoen valtioneuvoston kanslian alaisuudessa valmistellaan Paula Lehtomäen johdolla seuraavan eduskunnan suurhanketta, sosiaaliturvan uudistamista. TOIMI -hanke julkaisi keväällä ehdotuksen ”Sosiaaliturva 2030 – vaihtoehtokartta perusvalintojen ja linjausten tueksi”.

Kartassa on kaksi muuttujaa: universaali – syyperusteinen ja vastikkeeton – vastikkeellinen.

Siten ääritapaukset ovat: vastikkeeton, poikkeuksetta kaikille annettava sosiaaliturva ja toisaalta vastikkeellinen, syyperusteinen tarkasti kohdennettu sosiaaliturva.

Siis joko kaikille taattu jonkin tasoinen jatkuva vastikkeeton tulo ajasta, paikasta, tilanteesta tai henkilöstä riippumatta tai tiukasti aikaan, paikkaan, henkilöön ja tilanteeseen sidottu määrämittainen tuki, joka annetaan vain tuen saajan tekemien suoritteiden perusteella. Olisit siis joko pienine rahoinesi markkinoiden vietävänä tai valtion velvoitepalkollinen.

Näiden kahden ääripään – ”vapaa valinta” ja ”miniturva” – asettuisivat ”laaja osallistuminen”, ”osaamisen kasvu”, ”yksinkertainen järjestelmä”, ”työn tukeminen” ja ”minimiturva”.

Ajatus on, että sosiaaliturvan uudistuksessa on nyt kysymys vain siitä mikä näistä vaihtoehdoista tai niiden yhdistelmästä valitaan! Kysymys olisi vain siitä millainen valtiokoneisto rakennetaan toteuttamaan sosiaaliturvaa joka härillä kyntää, se häristä puhuu: valtiokoneisto koneistaa itseään!

Onko siis kyseessä vain byrokraattinen uudistus (yksinkertainen järjestelmä), työvoimapolitiikka (työn tukeminen), koulutusreformi (osaamisen kasvu), hyvinvointivaltion alasajo (minimiturva) vai uusliberalismin tekohengitys (vapaa valinta)?

 

Taistelu sosiaaliturvasta – ennen ja nyt

Vuosituhansien ajan ulkoinen luonto on ollut kaiken elämän, myös ihmisen elämän perusta mutta samalla myös suurin uhka ja vaara, jonka oikkuihin on ollut pakko sopeutua. Nyt tilanne on lähes päinvastainen: ihminen omine ajatuksineen ja toimineen – sisäisine, muokattuine luontoineen – on suurin uhka ulkoiselle luonnolle ja sitä kautta itselleen.

Elämämme arkipäivän soljuvaa, huoletonta, aurinkoista kulkua tuntuvat rikkovan ja uhkaavan perustavan laatuinen turvattomuus ja epävarmuus, jotka näyttäytyvät – tai oikeastaan, jotka meille vieläkin niin kuvataan ennalta arvaamattomina luonnonoikkuina tai luonnonmukaisina shokkeina, joihin meidän on yhä vieläkin pakko sopeutua.

Näissä ei kuitenkaan ole kysymys äiti luonnon ärtymyksestä vaan sitä kuinka järjestämme itse oman elämme, erityisesti talonpitomme, siis talouden. Nykyään puhumme riskeistä (risk< vedenalainen näkymätön kari), niiden hallinnasta ja hallinnan kustannuksista.

Tällöin asettuu peräti kuusi kysymystä:

1) Onko taloudellisen toiminnan ydin teollisuustuotanto, vai palvelutuotanto, vai teollisuus- ja palvelutuotannon yhdistävä osaamistalous,

2) Elämmekö perustavanlaatuisesti epävarmassa mutta osin yhteisvastuullisessa maailmassa,

vai voimmeko itse kukin tehdä rationaalisia valintoja ja olla niistä myös henkilökohtaisesti vastuussa,

vai voimmeko sosiaalisin investoinnein olennaisesti vähentää epävarmuutta ja jakaa riskejä järkevällä tavalla yksilön ja eri yhteisöjen kesken?

3) Onko työttömyyden välttämiseksi keskeisintä huolehtia – tarvittaessa valtion toimin -efektiivisestä kokonaiskysynnästä ja täystyöllisyydestä,

vai onko niin, että tarjonta luo aina oman kysyntänsä, jolloin kysyntä ja tarjonta tasapainottuvat automaattisesti markkinoiden hintamekanismin kautta, kunhan valtio ei sitä häiritse,

vai muodostuuko ihmisen elämänkaari monien elämänpiirien ja vaiheiden kokonaisuudesta, jossa siirtymät tilanteesta toiseen tulee olla turvattuja ja vaivattomia sekä meidän itse kunkin ennakoitavissa ja suunniteltavissa olevia?

4) Onko rahalla ja julkisella rahan määrän sääntelyllä tärkeä aktiivinen rooli efektiivisen kokonaiskysynnän ja siten täystyöllisyyden saavuttamisessa,

vai onko raha vain voimaton, neutraali väline markkinamekanismin toteutumisessa,

vai onko niin, että rahoitus resurssien siirtona ajassa ja paikassa sekä riskien hajauttajana muodostaa kokonaisvaltaisen sosiaalisen toimintaalustan (comprehensive social activity grund(plat)form)?

5) Onko nykyinen työnjako kansainvälisen, yksityisen funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon ja kansallisen, julkisen työvoiman uusintamisen (koulutus, terveys, infrastruktuuri) välillä käypä,

vai onko julkista työvoiman uusintamista pyrittävä yksityistämään ja markkinaehtoistamaan aina kun se on voitollista,

vai onko niin, että nykytilanteessa ympäristökatastrofin uhatessa myös tuotanto, production, olisi käännettävä myös uusintamiseksi, reproduction, siis ulkoisen luonnon uusintamiseksi, ts. ulkoista luontoa saa käyttää hyväksi juuri siinä määrin kun se pystyy uusintamaan itsensä monin osin tosin ihmisen avustuksella. Siten sisäisen luonnon uusintaminen (koulutus, osaamisen laajennus) ja ulkoisen luonnon uusintaminen tapahtuisivat käsi kädessä, toinen toistaan opastaen?

6) Onko meidän pidettävä selkeä ero palkkatyöläisen, kuluttajan ja kansalaisen roolin välillä,

vai onko parempi, että keskitymme yrittäjäkasvatukseen ja kuluttajien rationaalisen valinnan korostamiseen sekä yksilö- ja perhekohtaisten investointien (koulutus, terveys, eläke) ja rahataloudellisen sijoittamisen ja siten yksilökohtaisen kaikinpuolisen taloudellisen vastuun korostamiseen,

vai olemmeko sanan laajassa mielessä kaikki oman elämämme, merkitysten (Beings), päätösten (Doings) ja tuotteiden (Makings) tuottajia, producers? Kulttuuri (Beings) on siis teoriamme elämästä, jota testaamme suhteessa toisiimme (Doings) ja ulkoiseen luontoon (Makings) ja siten yksilöllistymme yhteisöämme rakentaen.

 

Jos valitsemme ensimmäiset vaihtoehdot olemme lähellä keynesiläistä toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten aikana rakennettua teollista tuotantoa ja sen tueksi rakennettua reaktiivista, vastasyklistä julkista korjauspolitiikkaa jota täydennetty vakuutusperiaatteella toimivalla hyvinvointivaltion sosiaaliturvalla.

Jos valitsemme keskimmäiset vaihtoehdot olemme puolestaan lähellä 1970 -lopulla esiin nousseen ja nyt voimissaan olevan kilpailuhenkisen uusliberalismin kannalla,

Jos taas valitsemme kolmannet vaihtoehdot, olemme lähellä 1990 -luvulla keskusteluihin noussutta sosiaalisia investointeja korostanutta näkemystä. Monet kansainväliset järjestöt (esim. EU, OECD) kääntyivät hetkeksi tälle kannalle, mutta käänsivät kelkkaansa vuonna 2008 alkaneen finanssi- ja pakolaiskriisin myötä perinteisemmille linjoille vedoten nyt erityisesti perinteellisiin oikeusvaltion periaatteisiin.

Miksi sosiaalisia investointeja korostanut näkemys ei kestänyt finanssi- ja pakolaiskriisiä? Sillä ei ollut valtavirtaista talouspoliittista tukijaa eikä omaa talouspoliittista näkemystä. Se ei siis käynyt yksiin keynesiläisen eikä uusliberaalin talousbrandin kanssa.

Sosiaalisia investointeja korostavan näkemyksen taustalla on saksalaisen Ullrich Beckin ja englantilaisen Anthony Giddensin ajatuksia yhteiskunnan rakenteiden ja toimijuuden välisistä suhteista. Keskeisessä asemassa on myös intialaisen talousnobelisti Amartya Senin ajatukset ihmisen kehityksestä osaamisen laajenemisena (development as capability expansion). Kysymys ei siis olisikaan vain niistä toisista, onnettomista, elämän kolhimista vaan meistä kaikista: kuinka kehitymme ja viemme maailmaa eteenpäin hyvin soljuvan elämän eri vaiheissa ja käänteissä. Kysymyksessä ei siis ole vain puutteesta vapaumisesta (freedom from want) vaan toimintamme vapauttamisesta (freedom to activity).

Kaikille heille – tosin kovin eri painotuksin – on yhteistä ajatus siitä, että meistä itse kukin, tavalla taikka toisella, on oman elämänsä herra (agent). He kaikki jäävät kuitenkin Aristoteleen pauloihin; Sen lukee Marxiakin kapean Aristoteleen tulkinnan kautta korostaen tuottajuudessa merkitysten (Beings) ja päätösten (Doings) asemaa, jättäen tuotteet (Makings) ja siten ulkoisen luonnon sivummalle.

Sosiaaliturvan uudistamisessa joudumme purkamaan mielikuvamme valtiosta koneistona, kansalaisyhteiskunnasta orgaanisena ja kulttuurista kielellisenä ilmiönä, samoin kuin joudumme hahmottamaan uudelleen kansainvälisen funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon, kansallisen työvoiman uusintamisen, rahoituksen ja kansallisen/kansainvälisen kulttuurin keskinäissuhteet.

On siis hahmotettava sulavasti soljuvan arjen toimintaresurssit (stocks), kulku (flow), puskurit (buffers) ja osallisuus (deeds) siten, että ne muodostavat kokonaisvaltaisen sosiaalisen toiminta-alustan (comprehensive social activity grund(plat)form).

 

Oikeus, tunnustus, omistus vai kehitys?

Sosiaaliturvan lähtökohtana on pidetty oikeudenmukaisuutta (John Rawls), ihmisarvon tunnustamista (Alex Honneth), omistusoikeutta (Ayn Rand) tai itse kunkin ja yhteisön kehitystä tai sivistymistä (Amartya Sen, Martha Nussbaum, J. V. Snellman, Karl Marx ja moni muu).

Olennainen jakokohta on se, miten suhtaudutaan itse kunkin kykyihin, tietoihin ja taitoihin: ovatko ne syvästi ja peruuttamattomasti jokaisen itse itselleen, vain itseensä tukeutuen hankkimia ja siis yksityisomia, vai ovatko ne tulosta yhteisistä ponnistuksista eri elämänaloilla ja siten myös niiden avulla synnytetty vauraus on yhteisesti todennettavissa ja sen käytöstä yhdessä sovittavissa.

Toinen jakolinja kulkee siinä kuinka reaalista, tosiasiallista, ylisukupolvisia elämänkaaria rakentavaa sosiaaliturvan tulisi olla. Onko se siis ihmis- tai kansalaisoikeus vain periaatteessa, siis vain periaatteellinen tunnustus hyvän elämän oikeutukselle ilman taloudellisia tai sosiaalisia velvoitteita tai sidoksia vai rakentuuko sosiaaliturva yhteisen, reaalisen, itse kunkin arkipäivän eri käänteissä ja elämä eri vaiheissa tekemien tekojen (deeds) mukaan osaksi yhteistä elämäämme.

 

Tuki, turva, vai takuu?

Kolmas jakolinjaan on syynä oikeastaan sosiaaliturvan historiallinen tausta tai jopa taakka: missä määrin sosiaaliturvan tulee rajautua ratkaisemaan sitä ongelmaa, että ihmisillä ei ole keinoja – aineellisia tai henkisiä – päästä (access) hallinnoimaan voimavaroja (assets), joilla voisivat hankkia elantonsa. Onko sosiaaliturvan päätehtävä korjata työttömyyden aiheuttamaa taloudellista ahdinkoa vai tulisiko sosiaaliturvan olla mukana rakentamassa noita voimavaroja – niin henkisiä kuin aineellisiakin ”tuotantovälineitä” – laajalla rintamalla?

Onko sosiaaliturva luonteeltaan siis tuki, turva vai takuu?

Tähän viattomaan kysymykseen sisältyy erinomaisen vaikea ja kova haaste: sosiaaliturva vaatii välttämättä perustakseen taloudellisen näkemyksen, siis talousteorian. Tukipolitiikka on juuriltaan uusliberalismia, turvapolitiikka taas jonkin sortin keyneläisyyttä, ehkä täydennettynä seniläisillä kehityksen ajatuksilla. Takuupolitiikka astuu askeleen pitemmälle: se ottaa keskusteluun mukaan kestävän kehityksen siis ulkoisen ja sisäisen luontomme keskinäissuhteen uudelleenrakentamisen.

 

Yleistakuu ja globaali talonpito

Suhteessa ulkoiseen luontoon kestävä taloudellinen kehitys on määritettävä luonnosta luontoon ainesten läpikulun määrällä (throughput) siten, että se vastaa luonnon uusintamis- ja vastaanottokykyä. Taloudenpito on siis luonnon uusintamista (reproduction), luonnon ehdoilla, ihmisen tukemana.

Sen sijaan sisäisen luonnon kehitys on kasvattamista ja kasvamista tuottamalla (pro-duction): Jokainen sukupolvi ottaa vastaan aiempien sukupolvien kulttuurisen perinnön, teorian elämästä ja vie sitä eteenpäin, sitä uusiksi muotoillen (inform).

Siten nykyinen funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto rajautuu ja tukeutuu ulkoisen luonnon uusintamisen ehdoille ja työvoiman uusintaminen,re-production, puolestaan kääntyy hallitsevaksi (itse)tuotannoksi (production) ulkoisen luonnon uusintamisen opastamana (in-formed by nature).

Laajasti ottaen, tällöin meillä on käytettävissä seuraavat varannot (assets, Rammelt, Boes, 2013):

Ekologiset varannot: Kivennäisaineet, maaperä, kasvit, eläimistö, fossiiliset polttoaineet ja muu energia ja luonnosta uutettu aine.

Teknologiset varannot: kotitaloustuotteet, kulutustavarat, julkiset hyödykkeet, teollisuus, rakennukset ja muut keinotekoiset tekniikat.

Organisaatiovarannot: Perheet, verkostot, osuuskunnat, yritykset, hallitukset ja muut institutionaaliset järjestelyt.

Ihmiseen liittyvät varannot (human assets): yksilölliset ja yhteiset kyvyt, lihakset, energia, motivaatio, luovuus, tietämys ja taidot.

Prosessivarannot: Tavat, normit ja säännöt, jotka voivat olla oikeudellisia, taloudellisia, teknisiä, poliittisia, kulttuurisia, sosiaalisia, uskonnollisia ja hengellisiä.

Varannot voivat olla avoimia, yhteisöllisiä, julkisia tai yksityisiä. Varantojen saavutettavuuden ja käytettävyyden kannalta on meille itse kullekin ja eri yhteisöillemme keskeistä pystyä hankkimaan välineet– niin henkiset kuin aineellisetkin – niiden hyödyntämiseksi.

Tätä varten meidän on määrittävä kaikille, meille jokaiselle avoimet perusvarannot (Universal Basic Assets), kaikille suunnatut peruspalvelut (Universal Basic Services) perusvarantojen saavuttamiseksi ja hyödyntämiseksi; ja meille kaikille taattu perustulo (Universal Basic Income) yksilökohtaisiin ratkaisuihin. Perusvarannot, -palvelut ja -tulo eivät siis ole toisiaan poissulkevia vaan päinvastoin toisiaan tukevia ja täydentäviä.

On siis hahmotettava sulavasti soljuvan arjen toimintaresurssit (stocks of assets), kulku (flow of services), välittömät lähipuskurit (buffers for everyday life) ja osallisuus päätöksentekoon (deeds) siten, että ne muodostavat kokonaisvaltaisen sosiaalisen toiminta-alustan (comprehensive social activity grund(plat)form).

 

Yleistakuu: perusvarantojen, -palveluiden ja -tulon kokonaisuus

Kun tarkastelemme sosiaaliturvaa yleistakuun näkökulmasta on meidän määriteltävä kaikkien saavutettavissa olevat perusvarannot, kaikkien käytettävissä olevat peruspalvelut ja kaikille taattu perustulo – ja hahmotettava niiden kokonaisuus.

On kulttuurin ja yhteiskunnan kehitystason kysymys, millaiseksi yleistakuun kokonaisuus muodostuu: mitkä varannot katsotaan kaikille saatavilla oleviksi perusvarannoiksi, mitä peruspalveluita ja millä ehdoin kaikille taataan ja minkä tasoinen perustulo kaikille pystytään varmistamaan.

Perusvarannot määrittävät paikkoja ja tiloja ja hallinnan välineitä. Perusvarannot voivat olla – kuten todettiin – avoimia (esim. wikipedia), yhteisöllisiä (esim. työosuuskunta), julkisia (esim. julkinen infrastruktuuri), yksityisiä (esim. rahoitus, tuotantokoneisto). Mitkä yllä mainituista varannoista (ekologiset, teknologiset, organisaatio, ihmiseen liittyvät, prosessivarannot)ja millä ehdoin ovat myös perusvarantoja on tällä hetkellä aktiivisen keskustelun alla (ks. esim. IFTF 2017, UCL 2017, Suomessa DEMOS/Helsinki 2018).

Rajankäyntiä joudutaan käymään juuri niistä ehdoista, joilla itse kukin saa eri varannot käyttöönsä (access), ts. ovatko ne avoimia, yhteisöllisiä, julkisia vai yksityisiä ja millä ehdoin. Tätä rajankäyntiä kiihdyttää käynnissä oleva siirtyminen tavaralogistiikasta palvelulogistiikkaan (ts. esim. auton omistamisesta kuljetuspalvelun saamiseen) ja toisaalta palveluiden hyvin nopea ja matalakustanteinen skaalautuvuus, monesti aina maailmanmittaan saakka.

Peruspalvelut puolestaan takaavat kehitykselliset siirtymät paikoista, tiloista ja tilanteista toisiin, turvaavat yllättävät poikkeamat ja takaavat eri perusvarantojen saavutettavuuden.

Peruspalveluja ovat tätä nykyä terveydenhuolto, sosiaaliturva, koulutus, laki ja demokratia, asunto, ruoka, liikenne, informaatio ja julkiseen infrastruktuuriin liittyvät monet palvelut. Kaikkiin näihin peruspalveluihin tulee olla kaikilla sovitun mukainen käytettävyys. Niiden tulee muodostaa yhteen sovitettu kokonaisuus elämän polun eri vaiheisiin jotta ne avittaisivat itse kunkin päätösten (deeds) mukaista kaikinpuolista kehitystä – tai niin kuin myös voidaan sanoa – kaikinpuolista sivistymistä. Myös peruspalveluiden osalta joudutaan käymään rajankäyntiä niiden avoimuuden, yhteisöllisyyden, julkisuuden ja yksityisen luonteen määrittämiseksi.

Perustulo puolestaan mahdollistaa peruspalveluiden ja henkilökohtaisten tilanteiden ja tavoitteiden yhteensovittamisen mitä moninaisemmalla tavalla. Sen määrä ja taso on sovitettava yhteen ”sosiaalisen palkan”, siis peruspalveluiden ja perusvarantojen saavutettavuuden kanssa.

 

Mihin rahat riittävät?

Sinänsä raha tai rahoitus ei ole ongelma. Tällä hetkellähän kapitalismia yritetään pelastaa lisäämällä efektiivistä julkista kysyntää ostamalla ”turvallisuuspalveluita” paisuttaen aseteollisuutta. Sen onnistumiseksi tarvitaan uhkan ilmapiiri. Tähän menee tuhansia miljardeja vuosittain.

Keskuspankkirahoituksella on pumpattu viime vuosina tuhansia miljardeja spekulatiiviseen kaupankäyntiin. Funktionaalinen tulonjako, ts. ensitulonjako työantajien ja työntekijöiden välillä, on sitten 1970 -luvun lopun yleismaailmallisesti kääntynyt työantajien eduksi: työn tuottavuuden nousua ei ole tilitetty työntekijöille.

Lisäksi edessä on – niin uskon – teknologisen kehityksen uusi nousuaalto, joka tulee muuttamaan monen muun lisäksi maailman rahoitusjärjestelmää, mm. älykkäiden lohkoketjusovellusten kautta. Tämä on johtamassa koko valuutta- ja kirjanpitojärjestelmän jonkinasteiseen uusiutumiseen jo 2020 -luvulla (ks. esim. Brammertz et. al. 2009). Nythän yrityksen arvo lasketaan yhä useammin ennakoitavissa olevasta kassavirrasta (cash flow), jolloin arvo ei enää viittaa itsensä ulkopuolelle vaan vain tulo- ja menorahavirran suhteeseen.

Vakavampi kysymys ja haaste onkin kysymys arvomuodon (value-form) vakaudesta. Kansalaisina emme ole päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin meille tarkoitettuja tuotteita ja palveluksia tuotetaan kuin korkeintaan jälkikäteen, voimaperäisesti taivuteltuina, markkinoilla. Olemme kyllä toimijoita mutta emme tuottajia työssä. Siten meille ei muodostu käsitystä ja kokemusta, siis omakohtaista suhdetta taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti hyödyntämäämme luontoon eikä sen muihin hyödyntäjiin.

Me jakaudumme kahteen porukkaa: niihin, joilla on omaisuus lähtöisiä tuloja ja niihin, joiden tulot perustuvat palkkatyöhön. Omakohtaista ja erityistä oikeutta olemassaoloon ei voida kummallekaan porukalle taloudellisesti taata. Työmme arvolle on annettu markkinavälitteinen muoto, joka vähät välittää meidän itse kunkin työstä tai sen arvosta. Vastaavasti, ne, jotka pelaavat omaisuudella hankkiakseen lisää omaisuutta, ovat yhtä epävarmalla perustalla: kaiken voi menettää hetkessä.

Arvomuoto pitää siis sisällään syvän olemassaoloon liittyvän vastakkaisuuden. Tämä vastakohtaisuus on ratkaistu jakamalla kilpailullinen yhteisö (society) valtioon ja (kansalais)yhteiskuntaan. Tämä erottelu kokonaisuuden sisällä (separation-in-unity) johtaa pakolliseen vaihto- ja käyttöarvojen rinnakkaiseloon ja keskinäiseen taisteluun resurssien kohdentamisessa ja päätöksenteossa. (Reuten, Williams 1989, 291-294).

Koettu oikeudenmukaisuus, legimitaatio, asettuu vastakkain nykyisen, markkinavälitteisen arvomuodon kanssa: oikeudenmukaista olisi kohdella meitä kansalaisia kanssalaisina, siis erilaisina ja yksilökohtaisesti todellisissa luontosuhteissamme, siis tuottajina työssä, ei samana ja samanlaisena, alistettuna työvoimana. Juuri tästä on kysymys kun mietimme sosiaaliturvan kehittämistä horisonttinamme vuosi 2030.

 

Eduskuntavaalit 2019 ja sosiaaliturva

Eduskuntapuolueet valmistelevat nyt kiihkeästi sosiaaliturvan uudistamista. Kokoomus on luvannut uudenlaista yleistukea ja SDP yleisturvaa vuoteen 2030 mennessä. Vasemmistoliitto rakentaa sosiaaliturvauudistuksella vapaiden ihmisten luottamusyhteiskuntaa.

Yritysten työvoimapulaa ei kokoomuksen mukaan ratkaista markkinavoimin paremmilla palkoilla vaan julkisella tukipolitiikalla. Puoluekokouksessa tänä vuonna hyväksytyssä Tulevaisuuden sosiaaliturva -kannanotossa todetaan: ”Nykysosiaaliturvan jäykkä jaottelu työllisiin ja työttömiin ei vastaa muuttuvan työelämän tarpeita. Sosiaaliturvan tulisi toimia yhä vahvemmin työn ja turvan joustavana yhdistäjänä, joka kannustaa ihmisiä myös satunnaisiin ja matalammin palkattuihin töihin täyden työttömyyden sijaan.”

Kokoomus ajaa siis täyden työllisyyden sijaan julkisesti tuettua vajaatyöllisyyttä. Kannanotossa kirjoitetaan myös: ”Yleistuki yhdistäisi toimeentulotuen, työmarkkinatuen, peruspäivärahan sekä yleisen asumistuen.  …. Yleistuki olisi vahvasti vastikkeellinen.  … Velvoitteiden laiminlyönti johtaisi tuen leikkaantumiseen.  …. Leikkuri leikkaa tukea kuukaudeksi kerrallaan 20 prosentilla,  …  voidaan tukea leikata hetkellisesti jopa 40 prosentilla.”

 

Sosialidemokraattien (SDP) kannattama sosiaaliturva toimii ”trampoliinina, joka ponnauttaa ihmisen takaisin jaloilleen ja antaa uuden mahdollisuuden silloin, kun elämän erilaiset riskit realisoituvat tai toimeentulon kannalta haavoittuva elämänvaihe koittaa. Näin voi tapahtua kenelle tahansa, milloin tahansa.” (SDP: Yleisturva -yksinkertaisesti parempi).

SDP:n ”yleisturva on sidottu kiinteästi palveluihin, koulutukseen ja työllistymiseen. Universaalit palvelut ovat pääsääntöisesti verorahoitteisia ja kattavat koko väestön. Universaaleja palveluja ovat yleiset sosiaali- ja terveyspalvelut ja pääosa koulutuspalveluista.”

Vaikka SDP:n yleisturva on vuosikymmeniä edellä kokoomuksen byrokraattista ja kapea-alaista perustukea, se ei kysy, kuinka nivoa yhteen vihreä ja punainen politiikka itse kunkin oman, vapaan toiminnan myötä, täysivaltaisena kansalaisena – myös työssä.

 

Vasemmistoliiton sosiaaliturvan ”Kohti vapaiden ihmisten luottamusyhteiskuntaa” -uudistus sitoutuu vastikkeettomuuteen, universaaliuteen ja kannustavuuteen. Perusturvajärjestelmä rakennetaan perustulon ympärille. Perustulo ymmärretään ”kansalliseksi osinnoksi”, osuudeksi yhteisvauraudesta:

”Nykyiset mittarit tunnistavat vain osan siitä vauraudesta, jotka yhteiskunnassa syntyy joka päivä. Ei ole mahdollista tai järkevää mitata kahden leikki-ikäisen lapsen ystävyyttä, vaikka juuri siinä kehittyvät monet työelämän ydintaidot. Mihinkään eivät kirjaudu isoäitien paistamat piirakat ja metsistä noukkimat marjat, vaikka ne helpottaisivat merkittävästi ruuhkavuosia elävän perheen taloudenpitoa. Edelleen jää kirjaamatta se nuorten keskinäisessä kanssakäymisessä toteutettu kielen tuotekehittely, jolla mainostoimistot ovat tahkonneet miljoonia. Samalla tavoin tunnistamatta jää se ihmiskunnan historian aikana kasaantunut tieto, osaaminen ja teknologinen perintö, jolle esimerkiksi digitalisaatio ja muu tuotannon tehostuminen perustuu.

Poliittisessa keskustelussa vaurauden syntymistä kuvataan usein kakkuna, joka leivotaan yrityksissä ja jaetaan julkisella sektorilla palveluina tai tulonsiirtoina. Vertauskuva jättää huomiotta, että yritystoiminta tosiasiassa nojaa moniin julkisesti rahoitettuihin tekijöihin: koulutettuun terveeseen työvoimaan, vakaaseen oikeusjärjestelmään ja perustutkimukseen. Julkisen ja yksityisen sektorin välillä siis suinkaan ole kyse elättäjästä ja elätistä, vaan yhteistoiminnasta.

Meillä on siis paljon erilaista yhteisvaurautta, jonka taloudellinen merkitys on ilmeinen, vaikka sen hyödyntäjä ei siitä mitään maksaisi. Tästä syystä arvon synty on kollektiivinen ja hankalasti jäljitettävä prosessi, josta vain osa tapahtuu vaihtosuhteisena työnä.

Kun kaikkea arvoa ei ole mahdollista palauttaa sille, jonka työstä se on peräisin, on oikeudenmukaista jakaa osa siitä yhteisön jäsenten kesken tasan. Siten kaikille jaettava universaali tulonsiirto voidaan sosiaalietuuden ohella ymmärtää myös ”kansallisena osinkona”, osuutena yhteisvauraudesta.”

 

Takuu elämälle?

Hahmottelin alussa kuuden kysymyksen ja vastausvaihtoehtojen kautta kolme talouspoliittista perustaa sosiaaliturvalle: keynesiläinen, uusliberalistinen ja ajatus sosiaalisista investoinneista. Ne suhtautuvat kovin eri tavoin universaaleihin perusvarantoihin, peruspalveluihin ja perustuloon.

Meitä koettelee samanaikaisesti

  • ekologisten varantojen raskas ylikäyttö (overshoot) ja akuutti, kriittinen sosiaalisten resurssien puute (shortfall) (ks. esim. Raworth, 2017),
  • monien teknologisten, organisatoristen ja ihmiseen liittyvien varantojen moninaistuminen,
  • monien prosessivarantojen vastakkainasettelu.

Sekä tieteen ja taiteen, tuotannon ja teknologian että kaupan ja vaihdon elämänpiirien raju kehitys asettavat kyseenalaiseksi ja tyhjentävät merkityksellisyyttä politiikan, erityisesti kansallisen demokratian piiristä.

Kun meidän on tätä nykyä pakko hyväksyä ajatus, että luonnonvarat ovat meille rajalliset, on meidän myös hyväksyttävä ajatus siitä, että jollekin annettu on toiselta pois.

Raha ja teknologia ovat keinoja jakaa uudelleen alueellisesti ja sosiaalisesti reaalisia resursseja, siis maata, työtä, energiaa ja luonnon materiaaleja. Raha ja teknologia eivät siis ole neutraaleja.

Rahan ja teknologisen kehityksen tulisi palvella voittointressin sijaan ”sosiaalinen vaihdon strategiaa”, joka ”vahvistaa yhteisöä ja identiteettiä ja samalla vähentää haavoittuvuutta ja ympäristön pilaantumista.” (Hornborg, 2016, 162).

Kun siis yhtä aikaa puskemme rajusti alas ekologisten varantojen ylikäyttöä ja vähennämme voimaperäisesti ja määrätietoisesti sosiaalista hätää ja puutetta, joudumme väistämättä arvioimaan uudelleen ei vain perustulon vaan myös perusvarantojen ja peruspalveluiden universaaliuden ehdot, siis avoimuuden, saavutettavuuden, yhteisöllisyyden, julkisuuden ja yksityisyyden.

 

Lähteitä

Brammertz, W., Akkizidis, I., Breymann, W., Entin, R., Rüstmann, M. 2009. Unified Financial Analysis The Missing Links of Finance Chichester: John Wiley & Sons Ltd.

DEMOS/Helsinki 2018. Universalism in the Next Era: Towards Universal Basic Assets. Viittaus: Antti Hautamäki blogi “Uusi universalismi: Assets for All” anthauta.blogspot.com 06.06.2018.

Eskelinen, T., Pennanen, J. 2018. Miksi perusturvaa tarvitaan? Filosofinen jäsennys perusturvan roolista ja oikeutuksesta. Suomen sosiaali ja terveys ry:n SOSTE:n julkaisuja 1/2018. Helsinki: Soste.

Hemerijck, A. 2018. Social investment as a policy paradigm, Journal of European Public Policy, 25:6, 810-827.

Hemerijck, A. (Ed.) 2017. The uses of Social Investment. Oxford: Oxford University Press.

Hornborg, A. 2016. Global Magic Technologies of Appropriation from Ancient Rome to Wall Street, New York: Palgrave Macmillan.

Institute for the Future (IFTF) 2017. A manifesto for Universal Basic Assets. www.iftf.org

Institute for Global Prosperity (IPL) 2017. Social prosperity for the future: A proposal for Universal Basic Services. Social prosperity network report. An IGP Knowledge Network. www.igpspn.org

Raworth, K. 2017. Doughnut economics.  London: Penguin Random House.

Rammelt, C. F., Boes, J. 2013. Galtung meets Daly: A framework for addressing inequity in ecological economics. Ecological Economics 93 (2013) 269–277.

Reuten, G., Williams, M. 1989. Value-Form and the State The tendencies of accumulation and the determination of economic policy in capitalist society. New York: Routledge.

Lisäksi Kokoomuksen, SDP:n ja Vasemmistoliiton puolueasiakirjoja, jotka löytyvät puolueiden sivuilta.