Saatteeksi: Tämä blogini jatkaa paria aikaisempaa blogiani arvuutellen, josko Marxin pohjalta löytyisi kestävä ratkaisu modernin itsetuhoisuuteen. Aikaisemmat pohdinnat löytyvät:

https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/mekanssa-kaytannollisen-humanismin-ohjelma-osa-1/

https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/marx-ja-modernin-sovitus-luonnon-kanssa-osa-1/

Valitettavasti en vieläkään päässyt perille, joten jatkoa tulee, jahka ajatus etenee. Kärsivällisyyttä siis, itsellenikin!

Jatkan tässä teemasta, jonka nostin esiin viimeksi: Marxin kantilainen tai hegeliläinen ”lukeminen” eivät avaa meille tietä modernin ylittämiseen kestävällä tavalla.

 

Ajan palauttaminen saranoilleen Marxin tavoin
Aika ei kuitenkaan ole olio sinänsä, ”Ding an sich”, vaan me elämme ajassa, ajan kautta. Kun olemme elämän välttämättömyydestä pakotettuja tuottamaan itsestämme itsellemme itsemme – kuten Hegel voisi sanoa – aika asettuu saranoilleen, kun toiminnassamme todellistuva käsityksemme maailmasta ja toimintana käsitteellistetty maailmamme rakentuvat kestävällä tavalla yhteen. Marx vielä lisäisi tähän, että tämä toiminta on sisällöllistä ja omaehtoista (gegenständlich tätig sich verhalten).

Kysymys ei siis ole vain käsitteistä, logiikan historiasta vaan historian logiikasta, siis reaalisesta sisäisen ja ulkoisen maailmamme suhteesta, siis työstä, luontosuhteestamme ja sen kehityksestä; tai tarkemmin sanoen siitä kuinka sisäisen maailmamme ja maailman sisäisyyden reaalisen (real) suhteen tulisi kehittyä myös todelliseksi (Wirklich), siis toinen toisensa tunnustavan (Anerkennung) kehityksen (Entwicklung) kautta tuotetuksi sovitukseksi (Söhnung)?

Luonto sinänsä ei, sisäinen eikä ulkoinen, tietenkään anna meille tunnustusta vaan me joudumme itse tunnistamaan ja tunnustamaan sisäisen ja ulkoisen luonnon rajallisuuden, erityisesti nyt, pitkän valistushengen täyttämän huumaavan omnipotenssiharhan jälkeen. Ironista kyllä, samaisen valistuksen myötä olemme kyenneet kehittämään itsellemme välineet ymmärtämään nuo ehdottomat rajamme ja – toivottavasti – myös keinot pysyä noiden rajojen sisällä.

Kun Hegel nosti toiminnan ja erityisesti työn, käsityöläistyön, keskeiseksi arvoa tuottavaksi liikevoimaksi, työ (werk) oli hänelle perustavasti (konstitutiv) vieraannuttavaa, luonnosta vapauttavaa, ja tämä omasta itsestä, sisäisestä luonnosta vapautuksen prosessi oli hänelle hengen kehityksen olemus. Sovitus tapahtuu siis reaalisen ja todellisen käsitteen (Begriff) välillä … ”totuudessa on luonto hävinnyt … käsite on tullut identtiseksi itsensä kanssa” (Hegel).

Marx puolestaan ei havitellut työstä – siis reaalisesta luontosuhteestamme – vapautumista vaan työn vapauttamista – siis reaalisen luontosuhteemme kehittämistä perustavaksi, todelliseksi; siis sellaiseksi, jossa sovitetaan yhteen sisäinen maailmamme ja maailman sisäisyys kestävällä tavalla.

Mutta mistä löydämme, kuinka määrittelemme todellisen (Wirklich) käsityksen, käsitteen tästä suhteesta, jos sitä ei ole ilmoitettu taivaasta ja emmekä halua, emmekä voi sulkea luontoa –sisäistä emmekä ulkoista – tämän suhteen ulkopuolelle? Kysymys ei siis ole käsitteiden historiasta vaan historiallisista käsityksistä, teorioista siitä mitä elämä on – siis kulttuureista. Ja kulttuuri on -kuten hyvin tiedämme – viljelyä, hengen viljelyä luonnon ehdoin.

Missä sitten kulttuurimme näyttää nyt muotoutuvan …
Kuten muistamme, klassisessa maailmassa oli vähintäänkin neljä elämänpiiriä: kotialous (oikos), politiikka (polis), tiede/taide (skhole) ja tori/kauppa (agora). Kulttuuri, tiede ja taide olivat talouden ja politiikan, siis velvoitteiden tuolla puolen (skhole < joutilaisuus, velvoitteista vapaa aika).

Pankit eriytyivät omaksi toimekseen kaupan piirissä jo Renessanssin aikana. Ensimmäisen teollisen kumouksen myötä tuotanto eriytyi kotitaloudesta/kulutuksesta. Samalla teollisesta työstä irrotettiin kysymykset kulttuurista, siis käsityöläistyölle ominaiset ydinkysymykset todesta, hyvästä ja kauniista, ja ne siirrettiin tieteelle, politiikalle ja kaunotaiteelle omistettujen kansallisten instituutioiden piiriin – työ kalpeni voiman käytöksi ja (käsi/maa)työläiset pakkosiirrettiin työvoimaksi tehtaisiin. Sittemmin tuotannon piirissä on eriytynyt toisistaan varsinainen tavara/palvelutuotanto, suunnittelu/markkinointi ja omistus/rahoitus. Politiikan piirissä taas valtiosta on eriytynyt kansalaisyhteiskunta monine eri muotoineen.

Kulttuurista kamppailua käydään siitä, mikä näistä piireistä on voimakkain elämän peruskysymysten asettelijana ja ratkaisijana: alueellisesti organisoituneet kansallisvaltiot, funktionaalisesti eriytynyt globaali tavara- ja palvelutuotanto, globaali vaihto ja sitä tukeva rahoitusjärjestelmä vaiko kansojen väliset kanssalaisyhteisöt.

Miltäs nyt näyttää …
Kaksi seikkaa on tässä yhteydessä aluksi todettava. Ensinnäkin vain politiikan piiri – siis ensisijaisesti kansallisvaltiot – ovat organisoituneet alueellisella periaatteella. Kaikki muut edellä mainituista piireistä repivät auki kansallisia rajoja mitä moninaisimmilla tavoilla.

Toiseksi, suuret ja pienemmätkin kansainväliset yritykset ovat johtoasemassa uuden tiedon tuottamisessa omalla toimialallaan ja ovat hankkineet tuote-, palvelu- ja yhteisömuotoilun kautta sosiaalisen ja esteettisen ympäristön tuottamisessa keskeisen aseman. Siten ensimmäisen modernin ja sen myötä syntyneiden kansallisvaltioiden tiede-, taide- ja politiikkainstituutiot ovat kaikki heikossa hapessa ja tukevat suoraan tai välillisesti globalisoitumista

Tämä on merkinnyt myös yritysten jakautumista yhä selvimmin ”voittajiin, jotka vievät kaiken” omalla toimialallaan (Google, Apple, Facebook, Wallmart, Amazon …). Näiden hallisevien yritysten toiminnallinen ja logistinen suunnittelukapasiteetti ja -kyky ylittää monesti julkisten toimijoiden mahdollisuudet. Lisäksi tiedossa on, että työntekijät joutuvat näissä yrityksissä äärimmäisen tiukan ja yksityiskohtaisen valvonnan ja ohjauksen kohteeksi. Yrityshierarkian jyrkentymisestä vahvoihin ja perässä kulkijoihin seuraa myös se, että johtavien yritysten tietotaito ei leviä niiden ulkopuolelle ja siten kokonaistuottavuus ei kehity siinä mitassa kuin olisi periaatteessa mahdollista.

Johtavien yritysten tavoitteena ei ole vain todetun tai tiedostamattoman tarpeen tyydyttäminen tarpeeseen liittyvällä tarjonnalla vaan luoda uusia markkinoita – ja siis tarpeita – olemassa olevia käytänteitä tuhoavilla innovaatioilla ja tekniikoilla (disruptive innovations/technologies; disruptive < rikkoa palasiksi). Tämä ei koske vain tavaroita tai palveluksia vaan myös yhteisöjen rakentumisen periaatteiden ja välineiden puskemista osaksi meidän itse kunkin arkielämää. Tästä ilmeisin esimerkki on tietysti Facebook ja sosiaalisten verkostojen uudelleenjäsennys.

Tämä valvontakapitalismiksi (Shoshana Zuboffi) kutsuttu kolmannen modernin asettama kysymys ei siis enää ole se mitä me, kuluttajat (consumers), odotamme saavamme markkinoilta vaan se, mitä meidän tuottaa markkinoille tuottavina kuluttajina (concummares).

Hämärän rajamailla …
Max Weber, kuten muistamme, oli – kaiken muun ohella – sitä mieltä, että markkinatalouden kehittymisen moraalisena edellytyksenä oli perinteellisen oman porukan ja ”niiden toisten” jyrkän vastakkainasettelun purkaminen. Markkinat eivät toimi ilman jonkin sortin luottamusta myös vieraisiin – luottamusta, jota lait tukevat. Tämä matalan luottamuksen ja pienen harkinnan toimintamalli joutuu kuitenkin tietopohjaisessa taloudessa koetukselle, kun yritykset verkottuvat ja ketjuuntuvat keskenään ja julkisen vallan kanssa yhä moninaisemmin. Kilpailu muotoutuu yhä enemmän yhteistoiminnalliseksi, joka vaatii enemmän luottamusta ja siten enemmän harkinnan mahdollisuuksia.

Tämä näkyy myös omistus- ja sopimusoikeuden yhtenäisyyden murtumisena, erityisesti rahoituksen puolella. Esimerkiksi erilaiset finanssikaupan johdannaiset ovat johdannaisia myös lakiteknisessä mielessä. Sopimusoikeutta hämärtävät mm. monet erilaiset neuvottelumenettelyt, epätäydelliset sopimukset, joustavat ja suhteellistetut sopimukset. Julkisoikeudelliset- ja markkinaoikeudelliset periaatteet törmäävät toisiinsa rajusti ja aiheuttavat melkoisia kustannuksia ja hankkeiden viivästyksiä, jos ja kun sopimukset joutuvat markkina- tai julkisoikeuden arvioitavaksi. Kamppailut markkina-, elin-, julkis- ja yhteisövoimien kesken näyttää johtavan helposti täydelliseen, jopa perustuslailliseen umpikujaan kuten SOTE -uudistuksen kohtalo osoitti.

Umpikuja?
Useasti toistettu taloustieteilijä Jean-Baptiste Sayn (1767– 1832) ajatus, että ”tarjonta luo kysynnän” ei ole enää pitkään aikaan ollut uskottava. Niinpä kysyntää on toisaalta tuettu keynesiläisellä julkisen vallan, myös keskuspankkien, rahanpainamisella, tosin heikolla menestyksellä ja toisaalta yksityisten pankkien ja rahoituslaitosten lähes mittaamattomalla yksityisen sektorin, myös kotitalouksien, luototuksella (luotto=raha). Tästä on seurannut eri omaisuuserien aivan uskomaton (arvoton) arvonnousu, siis inflaatio ja taloudellisen eriarvoisuuden suunnaton lisääntyminen.

Määrällisen elvytyksen, QE:n purkaminen keskuspankkien taseista on viivästynyt kerta toisen jälkeen. Rahoituskoneeseen on upotettu sekä keskuspankkien että yksityisten pankkien ja rahoituslaitosten lähtökohtaisesti arvotonta rahaa lähes pohjaton määrä uskoen, että jostakin löytyy se viime kätinen maksaja, joka realisoi arvon ja neutralisoi velkarahan. Jos usko tähän loppuu, on edessä mittasuhteiltaan maailmanhistorian suurin talouskriisi.

Kaikesta tästä huolimatta julkisen vallan tuki työllisyyden ylläpitämiseen on silti kasvanut osa-aikatyön, vuokratyön, määräaikaisen työn, nollatuntisopimusten, provisiopalkatun työn, pakollisen yksinyrittäjyyden, oppisopimusten lisääntyessä. Palkkaköyhyyttä tuettiin riittämättömien ansiotulojen kompensointiin esimerkiksi Suomessa 2017 arviolta noin 500M€. Rikkaassa Saksassa matalapalkkasektori käsittää noin 24% työvoimasta ja Saksa käyttänyt vuosina 2001-2017 matalapalkkasektorin palkkatukeen yli 100MM€.

Tarjonnan sisäsyntyinen kiihdytin
Kilpailutilanteessa yritykset ovat pakotettuja suhteellisen lisäarvon lisäämiseksi nostamaan tuottavuutta ja siten vähentämään ihmistyön osuutta tuoteyksikkö kohden. Tämä arvon väheneminen tuotantoyksikköä kohden johtaa tuotantomäärien lisäämiseen voittojen varmistamiseksi. Kun palkkasummien kehitys ei ole seurannut tätä tuottavuuden parantumista, seurauksena on ollut ylituotanto. Sitä korjaamaan on kehitetty sekä yksityinen luototus kotitalouksille että keskuspankkiluototus kansantalouksille.

Siten tarjonnassa on vahva sisäsyntyinen kiihdytin, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä eksplisiittisten tai implisiittisten tarpeiden kanssa. Tästähän meillä on osoituksena uskomattoman laaja ja vaikutusvaltainen mainos- ja markkinointikoneisto, jonka tehtävänä on juuri muokata sisäistä maailmaamme ylläpitämään ja jopa edistämään kiihdytetyn tuotantokoneiston ja sen rahoitusjärjestelmän itse itselleen luomaa käsitystä maailman kalvakasta sisäisyydestä: Rahalla on luotava lisää rahaa.

Suhteellisen lisäarvon tuottamisen pakko korostaa myös teknologian ja teknologisen osaamisen keskeisyyttä. Työntekijöille asetetut osaamisvaatimukset ovat lähes saavuttamattomia. Maailman talousfoorumi liittää käynnistymässä olevaan neljänteen teolliseen vallankumoukseen seuraavia osaamisvaateita: analyyttinen ajattelu ja innovaatiokyky, aktiivinen oppiminen ja oppimisstrategiat, luovuus ja omaperäisyys, aloitteellisuus, teknologinen suunnittelu ja ohjelmointi, kriittinen ajattelu ja analyysi, monimutkaisten ongelmien ratkaisu, johtajuus ja sosiaalinen vaikuttavuus, tunneäly, argumentointi, ongelmanratkaisu ja ideointi, systeemianalyysi ja arviointi.

Sisäisen luonnon oletetaan siis olevan yhtä ehtymätön osaavan (työ)voiman lähde kuin ulkoisen luonnonkin: kun puhutaan vain osaamisesta ja oppimisesta tai oppimisympäristöistä, häviää kokonaan kuvasta kysymys sisäisen luontomme kehityksestä ja kehityksen vaatimasta ajasta.

Kysyntä ja tarjonta
Asettamamme kysymys kestävästä taloudesta ei ole vain kysymys kysynnän ja tarjonnan tasapainosta vaan siitä tasosta, jolla se saavutetaan.

Emme voi siis lähteä siitä, että ”tarjonta synnyttää kysynnän” yhtä vähän kuin siitäkään, että ”kysyntää on lisättävä tarjonnan ylläpitämiseksi”. Molemmat aksioomat ovat ekologisesti kestämättömät. Vaikka kysynnän ja tarjonnan on oltava pitemmässä juoksussa tasapainossa, olennaisempaa on se taso, mille tasapaino asetetaan. Tarjonnan saattaminen harkinnan piiriin – siis saattaminen osaksi demokraattista prosessia – on aivan yhtä välttämätöntä kuin kysynnän toteuttamisen kohtuullistaminen ja tasapuolisuus.

Kun siis yhtä aikaa puskemme rajusti alas ekologisten varantojen ylikäyttöä ja vähennämme voimaperäisesti ja määrätietoisesti sosiaalista hätää ja puutetta, joudumme väistämättä arvioimaan uudelleen yksilökohtaisen sosiaaliturvan – perustulon – lisäksi myös perusvarantojen ja peruspalveluiden universaaliuden ehdot, siis avoimuuden, saavutettavuuden, yhteisöllisyyden, julkisuuden ja yksityisyyden. Siksi:

1. Kestävä taloudellinen kehitys on määritettävä luonnosta luontoon ainesten läpikulun määrällä (throughput) siten, että se vastaa luonnon uusintamis- ja vastaanottokykyä. Taloudenpito on siis luonnon uusintamista (reproduction), luonnon ehdoilla, ihmisen tukemana.

2. Sisäisen luontomme kehitys on kasvattamista ja kasvamista tuottamalla (pro-duction): Jokainen sukupolvi ottaa vastaan aiempien sukupolvien kulttuurisen perinnön, teorian elämästä ja vie sitä eteenpäin, sitä uusiksi muotoillen.

Siten nykyinen funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto rajautuu ja tukeutuu ulkoisen luonnon uusintamisen ehdoille ja työvoiman uusintaminen, re-production, puolestaan kääntyy hallitsevaksi (itse)tuotannoksi (production) ulkoisen luonnon uusintamisen opastamana (in-formed by nature).

… jatkuu