Valtioneuvoston tiedonannossa ”yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa” (1) kiinnitti minun huomiotani mm. se, että ihmisarvo mainitaan vain kerran, kun taas tasa-arvo 45 ja ihmisoikeudet 9 kertaa. Ihmisarvo mainitaan vain silloin kun viitataan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 2 artiklaan:

”Unionin perustana olevat arvot ovat ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina. Nämä ovat jäsenvaltioille yhteisiä arvoja yhteiskunnassa, jolle on ominaista moniarvoisuus, syrjimättömyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu sekä naisten ja miesten tasa-arvo.” (2)

Mitkä ovat tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja ihmisarvon keskinäissuhteet? Kysymys avaa lähes loputtoman ja moninaisen keskustelu- ja väittelyhistorian. Otan esiin tässä pari mielestäni nyt olennaista kysymystä, jotka ovat nyt jääneet vähemmälle huomiolle.

Tasa-arvo arvioi ihmisiä ja heidän tilannettaan toisiinsa, ihmisiä keskenään. Se on suhteellinen arviointiperuste. Ajatus on tavallisesti, että sille, jolla vähemmän on, saadaan tilannetta korjattua lähemmäs niitä, joilla enemmän on. Harvemmin ajatellaan, että tuo lisä on otettava pois niiltä, joilla enemmän on, jotta tilanteen eriarvoisuutta, hajontaa, saataisiin vähennettyä. Tasa-arvon lisääminen edellyttäisi siis kakun kasvattamista, ei sen jakamista tasaisemmin kaikkien kesken.

Ihmisoikeudet asettavat ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä. Lait ja viimekädessä oikeus määrittää ihmisoikeuksien sisällön ja rajat. Samat lait ja instituutiot voivat kuitenkin vaatia meitä luopumaan kaikista ihmisoikeuksistamme sodan uhrina.

Ihmisarvo (dignity) puolestaan on absoluuttinen, jakamaton ja ehdoton. Kukaan ei voi ansaita eikä menettää ihmisarvoansa, se on kiistämättömästi kaikilla. Olemme siis kantilaisessa maailmassa:

”Päämäärien alueella kaikella on joko hinta tai arvo (Würde). Se, jolla on hinta, voidaan korvata jollain muulla vastaavalla. Se, mikä toisaalta nostetaan kaiken hinnan yläpuolelle ja siksi sille ei löydy vastaavaa, on arvokasta. Yleisiin inhimillisiin taipumuksiin ja tarpeisiin liittyvällä on markkinahintansa; sillä, mikä – jopa ilman tarvetta – mukautuu tiettyyn makuun eli mielihyväksi pelkästä mielenvoimamme tarkoituksettomasta leikistä, on affektiivinen hinta (Affectionpreis); mutta sillä, mikä muodostaa sen ehdon, jonka vallitessa jokin voi yksin olla päämäärä itsessään, sillä ei ole vain suhteellista arvoa, toisin sanoen hintaa, vaan sisäistä arvoa, toisin sanoen ihmisarvoa.” (Kant, 1785/1996: p. 84) (3)

Mikä on tämä ehto? Kantille se on moraali. Tarkastelkaamme kuitenkin tilannetta nykyisen kulttuuriliberalismin, talousliberalismin sanansaattajan näkökulmasta.

Kulttuuriliberalismin – joka rantautui Suomeen 1980 -luvun alussa – perusväite on, että kukaan ei voi kiistää tai väittää vääräksi itse kunkin omaa henkilökohtaista kokemusta. Se ja sen puolustamisen oikeus on lähtökohta ja kaiken perusta. Kysymys on tässä suhteessa tasa-arvoisten ihmisen erilaisuudesta ja se on hyväksyttävä yhteiskunnallisen keskustelun lähtökohdaksi (communication, yhteiseksi jäsentäminen).

Ennen kuin ehdittiin ratkaista, kuinka näistä omakohtaisista kokemuksista rakennetaan yhteiskunnallisen keskustelun kautta yhteistä kokeisuutta, yhteisöllisyyttä (commonification), rantautui uusliberaali talouspolitiikka Suomeen ja totesi, että se ei ole tarpeen.

Taloudessa on kysymys ihmisten tarpeiden ja pyrkimysten yhteismitallisuudesta (commodification, tavaramittaistaminen), joka ratkaistaan markkinoilla, vaihtosuhteiden (cash-nexus) kautta. Se, mitä ihmiset kokevat tai tuntevat on itse kunkin yksityisasia (privat) ja talouden kannalta niillä, tunteilla, on merkitystä vain myynnin edistämisen kannalta.

Kansalaisyhteiskunta alkoi purkautua kaupalliseksi (commercial) ja on tätä nykyä pääosin muutaman kansainvälisen suuryrityksen ohjailtavissa niiden omistamien mitä moninaisimpien sosiaalisten alustojen kautta. Tarpeemme käydä yhteiskunnallista keskustelua on tavaramittaistettu ja siten yksityistetty, siirretty siis yksityisen voiton välineeksi, jolla ei ole intressissä meidän itse kunkin kokemusten yhteisöllistäminen, ts. rakentaa yhteisöä tasa-arvoisten ihmisten erilaisuudelle vaan se rakentaa eriarvoisten ihmisten yhteismitallisuudelle markkinoiden välityksellä.

Ihmisten tavaramittaistaminen työ- ja tavaramarkkinoiden välityksellä ei ole sovitettavissa yhteen ihmisarvon kanssa, koskapa markkinoiden peruspiirre on juuri arvojen vaihdettavuus. Olisiko meillä itse kullakin jotain, joka ei ole vaihdettavissa tai jonka ei pitäisi olla vaihdettavissa jos pitäydymme ihmisarvon kunnioituksessa? On. Kysymys on siitä kuka hallinnoi, siis omistaa, sen kalleimman, mitä meillä itse kullakin on käytettävissä – rajallisen aikamme. Katsokaamme tätä hieman tarkemmin.

On tehtävä ero yksityisen (privat) ja yksilöllisen (individuelles) omaisuuden (Eigen-tum < omaksi asetettu) välillä. Private on julkisen vastakohta, julkisesta (publicus, communis) erotettu. Individuelle (individualis) viittaa jakamattomaan, ei jaettavissa olevaan, yksittäiseen ihmiseen, sinuun ja minuun.

Kun muinoin – kauan sitten – yksityistimme (privat) suhteemme sisäiseen ja ulkoiseen luontoon, saimme sen mukana kolme perusoikeutta, jotka Rooman laki sanoitti seuraavasti:

usus: käyttöoikeus,
fructus: oikeus nauttia omaisuuden tuotteista, esimerkiksi puun hedelmistä,
abusus: oikeus vahingoittaa tai tuhota.

”Jos jollakulla on vain kaksi ensimmäistä oikeutta, sitä kutsutaan, käyttö- ja tuotto-oikeudeksi (usufruct) eikä sitä pidetä lain mukaan omaisuuden todellisena hallintaoikeutena. Todellisen laillisen omaisuuden määrittelevä piirre on siis se, että on mahdollisuus olla huolehtimatta siitä tai jopa tuhota se mielensä mukaan.” (2)

Perinteellisessä yhteisössä (Gemeinwesen) ”yksilö suhtautuu itseensä omistajana, todellisuutensa ehtojen herrana. Hän suhtautuu muihin samalla tavalla ja aina sen mukaan, onko tämä edellytys asetettu yhteisöstä vai yhteisön muodostavista yksittäisistä perheistä lähtien. Hän suhtautuu muihin kanssaomistajina, yhteisomistuksen lihallistumina tai kaltaisinaan itsenäisinä omistajina … … yksilöt eivät suhtaudu toisiinsa työläisinä, vaan omistajina – ja yhteisön jäseninä, jotka samalla työskentelevät. Tämän työn tarkoituksena ei ole arvonluonti … vaan sen päämääränä on yksittäisen omistajan ja hänen perheensä sekä kokonaisyhteisön ylläpitäminen. Yksilön asettaminen työläiseksi, tässä alastomuudessa, on itse historiallinen tulos. (Marx, 1974, 407). (4)

Tämän omistajan kiellon, työläiseksi asettamisen, tekee juuri kapitalismi. Kapitalismi erottaa tuotannon yksilöstä (individuelle) ja yksityistää (privarize) omaisuuden ja rajaa yksilön työvoimaksi, siis palkkatyöläiseksi, joka on pakotettu alistamaan oman aikansa toisten, kuten työantajan, tavoitteiden toteuttamiselle, on siis pakotettu luopumaan tältä osin ihmisarvostaan.

Kulttuuriliberalismi haluaa uskotella meille, että ainakin suhteemme sisäiseen luontoomme on meidän itse kunkin yksityisomaisuutta, ainakin usufruckt mielessä, kun taas talousliberalismi sitä ei tunnusta: luontoa – niin ulkoista kuin sisäistäkin – on oikeus tuhota ja vahingoittaa yksityisten tavoitteiden toteuttamiseksi. Luonto merkitsee halpaa energiaa, raaka-aineita, ruokaa ja työvoimaa.

Yksilöllinen omaisuus (individuelles Eigentum) ja luonnon omaksi ottaminen, omaksuminen (Aneignung) on nyt kuitenkin rakentumassa uudelleen yhteen tuotantovoimien kehitysvaiheelle ominaisella tavalla: Yksilöllistyminen on yhteiskunnan rakentamista (Konstitution) ja sen tuottama yksilökohtainen omaisuus on itse kunkin omaa aikaa.

”Vapaa yksilöllisyys, joka perustuu yksilöiden maailmanlaajuiseen (universelle) kehitykseen ja heidän yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen (gemeinschaftlichen, gesellschaftlichen) tuottavuutensa muuntumiseen heidän yhteiskunnalliseksi osaamisomaisuudeksi (Vermögens)” (Marx, 1974, 75). (5)

Oma aikamme (ei siis vapaa-aika työn vastakohtana) on meille itse kullekin yhteiskunnallisesti tuotettua aikaa työjaon ja tuotantovälineiden kehityksen myötä – oma aikamme on siis yhteiskunnallista aikaa, se on meidän yksilöllistä omaisuuttamme, joka on yhteisöllisesti tuotettu.

Se, että voimme aamusella istahtaa aamukahvin ääreen ja nauttia tuokiosta ennen töihin menoa, on tulosta tuhansien, ellei satojentuhansien ihmisten työstä ympäri maailmaa, ennen ja nyt. Meillä on kuitenkin heihin vain esineiden (kahvi, kupit, lusikat …) ja markkinoiden välittämät suhteet. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, millaista kurjuutta, hätää tai ahdistusta tai iloa ja riemua on liittynyt kaikkeen tuohon aherrukseen, joka mahdollistaa meille tämän tuokion, oman ajan.

Ajasta tulee omaa aikaamme, kun voimme omakohtaisesti ja yhdessä päättää mitä, miksi, milloin, missä ja miten asiat teemme tai jätämme tekemättä. Siten työkin – vapaa työ mutta ei palkkatyö – voi olla meille yhteistä omaa aikaa, kun työn tekeminen ja sen tekemisen ehdot ovat välittömästi yhteiskunnallista, ts. päätetään yhdessä siitä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään.

Se olisi ekologista demokratiaa, joka perustuu ekologiselle realismille: se olisi kohtuutaloutta, joka olisi tosi suhteessa luonnonvoimiin, hyvä ihmisten keskinäisissä suhteissa, kaunis luonnonvarojen hyödyntämisessä ja reilu niiden jakamisessa.

Miksi ihmisarvo on ratkaisevan tärkeä lähtökohta nyt kun keskustelemme rasismista? Ekologisesta näkökulmasta tasa-arvoajatuksen suhteellisuus ja ihmisoikeusnäkemyksen rajoittuneisuus on keskeinen ongelma. Jos lähdemme liikkeelle ihmisarvosta, joudumme haastamaan itsemme radikaalilla, juuriinmenevällä tavalla: miten takaamme kaikille maapallon 9 miljardille ihmiselle kestävällä tavalla leipää, työtä ja rauhaa – kuten sanonta kuuluu. Juuri tästä on nyt kysymys. Vaihtoehto on ekofasismi.

Viitteet

(1) Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen konsolidoidut toisinnot (2016/c 202/01)

https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX:12016ME/TXT

(2) Kant, I. 1785/1996. Groundwork of the Metaphysics of Morals. Trans. M. Gregor. In I. Kant, Practical Philosophy. Cambridge: Cambridge Univ. Press. Pp. 43-108 (Ak 4: 387463).

Hanna, R. 2023. In Defence of Dignity. Borderless Philosophy 6 (2023): 77-98.

(3) Graeber, David. The Dawn of Everything (p. 161). Farrar, Straus and Giroux. Kindle Edition.

(4), (5) Marx, K. 1974. Grundrisse der Kritik der Politischen Ökonomie. Berlin: Dietz Verlag.

Kuva:

https://www.worldometers.info/fi/
Haettu 05.09.2023