Minulle välitettiin viime lauantaina kulttuuri- ja talousliberaalin, monikulttuurisuuden vankkumattoman kannattajan ministeri Alexander Stubbin twiitti: ”Voisiko joku kertoa mikä on Euroopan äärioikeiston ja -vasemmiston ero nykyään? En oikeasti tiedä. Kertokaa please”

En tarkkaan ottaen tiedä mistä poliittisen kentän ääri alkaa ja mihin se loppuu, mutta yleensä keskustelu ääriliikkeistä supistaa keskustelukentän yhteen asiaan: miten poliittinen liike suhtautuu väkivaltaan?

Slavoj Zizek jakaa väkivallan kolmeen ilmenemismuotoon: 1) suora välitön, jonkun suorittama yksilökohtainen väkivallanteko, 2) symbolinen, kieleen ja sen muotoiluihin upotettu väkivalta, 3) poliittisen ja taloudellisen systeemin ”sujuvan toiminnan” toteuttama väkivalta.

Väkivallan suorasukainen ja välitön tuomitseminen ”pahuudeksi” peittää sen sisältämän sosiaalisen väkivallan. Meidän usein niin kovin tarkka sosiaalinen omatunto pitää sisällään usein myös täydellisen kylmyyden kaikkein brutaalisimmille väkivallan muodoille, humanistisella empatialla höystettynä (orjuus, nälänhädät).

Väkivalta ei ole vain tekojen välitön ominaisuus vaan jakautuu tekojen, tilanteen, aktiivisuuden ja ei-aktiivisuden välille. Joskus, joissakin tilanteissa mitään tekemättömyys voi olla kaikkein väkivaltaisin teko (ks. laajemmin S. Zizek, 2013, Violence).

Avatkaamme näitä kysymyksiä kolmen viime päivinä esillä olleella sanalla: vihapuhe, monikultuurisuus, taistelu.

 

Vihapuhe

Olen koulutukseltani psykologi ja minun on mahdoton ymmärtää sitä ajatusta, että emme voisi puhua ääneen siitä mikä meitä vihastuttaa, todella.

Voimme olla myös vihaisia silloin kuin puhumme siitä mikä meitä vihastuttaa, todella.

Emmekö saa olla vihastuneita kun yksi prosentti maailman väestöstä omistaa lähes puolet maailman varallisuudesta? Kun toisaalla kuollaan nälkään ja toisaalla ylensyömiseen? Kun meret, metsät ja ilma ovat saastumassa?

Tai kun suomalaiset teollisuusjohtajat nostavat huimasti palkkojaan ja vaativat muilta palkkakuria samalla kun häipyvät ulkomaille veroja pakoon? Tai jos joudumme työttömäksi? Tai jos lähipalvelita perusteettomasti leikataan?

Kyllä, me olemme vihaisia. Mutta me vasemmistolaiset emme kohdista vihaamme yksittäisiin ihmisiin emmekä ihmisryhmiin. Mihin sitten? Niihin yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, jotka mahdollistavat ja edistävät epätasa-arvoa, oikeuttomuutta ja luonnon tuhoa.

Vaikka saatamme puhua vihaisesti, se ei ole vihapuhetta vaan kutsu muuttamaan ihmisten välisiä valtasuhteita siten, että asiat oikenevat. Me ymmärrämme hyvin sen, että teollisuusjohtajien on pakko toimia työssään niillä ehdoilla ja säännöillä, joita kansainvälinen finanssikapitalismi asettaa heille ja meille, työntekijöille. Oikeastaan tunnemme jonkinlaista myötätuntoista sääliä heidän kohtalolleen kapitalismin työnjaossa.

Vihainen puhe ei siis ole vihapuhetta jos se ei kohdistu yksittäisiin ihmisiin tai ihmisryhmiin vaan ihmisten välisten suhteiden uudelleenjärjestelyyn tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi ja luonnon pelastamiseksi.

 

Monikulttuurisuus

Olemme – ja syystäkin – ylpeitä kansallisesta kulttuuristamme – tai ainakin sen edistyksellisestä perinteestä. Jokainen kansalliseksi ylevöitetyn kulttuurimme hiukkanen on kuitenkin kulkeutunut tänne pohjolaan vuosisatojen kuluessa joko itäistä tai läntistä tietä ja saanut omaperäisen ja moninaisen tulkinnan niin taatumuksellisena, konservattiivisena kuin edistyksellisenäkin liikkeenä.

Emme siis ole kansakuntana kerääntyneet yhden ajatuksen tai jumalan ääreen, emme näe samoja unia menneestä emmekä tulevasta.

Kaikilla kansakunnilla tilanne on täsmälleen sama. On jotain kansalliseksi kulttuuriksi nostettua, on mitä erilaisimpia ala- ja osakulttuureja – siis rikasta kansalaisyhteiskunnan elämää – parhaimmillaan.

Voimmeko vedota johonkin kulttuuriseen ”erityispiirteeseen” poikien tai tyttöjen sukuelinten silpomisen hyväksymiseksi? Tai voimmeko hyväksyä uskonnollisen yhteisön seksuaalisen hyväksikäytön piilottelua ja väheksymistä? Emme tietenkään.

On siis joitakin yleisinhimillisiä periaatteita, joista emme voi tinkiä kulttuurisiin erityispiirteisiin vedoten.

Vasemmisto ei sulje silmiään toisten hädältä tai vainolta vedoten ”suomalaisen kulttuurin aitouden säilyttämiseen”, päinvastoin on mukana auttamassa, itseään.

Samalla vasemmisto haastaa kaikki ne tavat ja käytänteet, jotka alistavat ja köyhyyttävät itse kutakin, olemmehan kirjoittaneet lippuumme: tavoittelemme yhteisöjä, jossa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.

Vasemmistolle kulttuuriliberalismi on siis edistyksen ehto, ei talousberalismin edellyttämää cash-nexus -kulttuuri(purku)politiikkaa.

Entäpä jos joku vaatii kulttuurisilla perusteilla kaikille jotain, mitä emme nyt lupaa kaikille. Vaikka olenkin ateisti siteeraan lyhyesti paavi Franciscuksen äskettäistä puhetta Boliviassa kun hän asettui tukemaan taistelua ihmisarvon puolesta (09.07.2015, vapaasti käännettynä):

”Haluan yhtyä teidän vaatimuksiinne kolmen asian takaamiseksi kaikille veljillemme ja sisarillemme: maa, asunto, työ. Toistan vielä sanomani: nämä ovat pyhiä oikeuksia. …

Ihmisolentojen ja luonnon ei tule olla rahan palveluksessa. Sanokaamme EI hylkäämisen ja epätasa-arvon taloudelle, jossa raha hallitsee eikä palvele. Tämä talous tappaa. Tämä talous hylkää. Tämä talous tuhoaa Äiti Maan.

Olemassa oleva järjestelmä – sen lisäksi että se vastuuttomasti kiihdyttää tuotantoa ja käyttää teollisia ja maatalouden menetelmiä, jotka tuottavuuden nimissä tuhoavat Äiti Maan – jatkuvasti kieltää miljoonilta veljiltämme ja sisariltamme heidän kaikkein perustavanlaatuisimmat taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet. Tämä järjestelmä toimii Jeesuksen suunnitelman vastaisesti … .

Työ maan hedelmien ja ihmisen työn oikeudenmukaisesta jakamisesta ei ole vain pelkkää hyväntekeväisyyttä. Se on moraalinen velvollisuus. Kristitylle tämä velvollisuus on jopa suurempi: se on käsky.”

Jos nyt syntyy laajempi kansanliike paavi Franciscuksen ohjelman pohjalta – kuten odotettavissa on – jonka vaatimukset eivät perustu talouteen vaan kulttuuriseen näkemykseen ”jokaisen ihmisen ja koko ihmisen” kehityksestä, niin suhtautuukohan kulttuuri- ja talousliberalismin liitto tähän monikulttuurisuuden haasteeseen yhtä avomielisesti? Enpä usko.

 

Taistelu

Niin kauan kuin muistan laulaneeni, muistan laulaneeni taistelulauluja, jo kansakoulussa: ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin. … Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon, taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös. … Opettajien yksi suosikki oli tämä Ateenalaisten laulu, jota olen esittänyt koulukuorossa, juhlassa jos toisessakin.

Niin kauan kuin olen ollut mukana työväenliikkeessä, olen laulanut taistelulauluja. Vaikka emme 1970 –luvulla katsoneet, emmekä nytkään katso olevamme puolueen sotilaita, saimme kuitenkin viestin menneiltä sukupolvilta: kuulimme kertomuksia kovia kokeneista tovereista ja – kyllä – väkivallasta.

Poliittisen toiminnan muistini riittää aina 1970 -luvun alkuun. En muista ainoatakaan kokousta tai tilaisuutta, jossa olisi suunniteltu väkivallan käyttöä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi, en ainoatakaan. Retoriikka oli ja on vieläkin osin sotilassanastoa: poliittiset rintamat, taistelut, taktiikka, strategia, hyökkäys, vastahyökkäys, puolustus, poliittiset aseet, iskut ja vastaiskut …

Kuitenkin, tätä nykyä teemme enemmän yhteistä työtä, organisoimme liikettä, toimintaa ja keskusteluja kuin käymme taisteluita. Mielen osoitukset leviävät verkossa nyt monta kertaa nopeammin kuin mielenosoitukset kaduilla ja toreilla.

Usein siteeratun upporikkaan Warren Buffet’in kannanotto – ”There’s Class Warfare, But It’s The Rich Class, Making War, And We’re Winning” (2007) – viittaa johonkin aivan muuhun kuin keskusteluihin ja sanan säilän (!) käyttöön.

Sanoisinko näin: kansainvälinen finanssiporvaristo on nyt vaikean valinnan edessä: tendenssimäinen voiton suhdeluvun lasku maailman taloudessa ja sen kompensoiminen rahaa painamalla on tulossa tiensä päähän. Kansantalouksien kurjistaminen voittosuhteen parantamiseksi on sekin kovin onnetonta kuten Kreikan tapaus osoitti.

Kehittyvien talouksien vaikeudet ovat jyrkentämässä tilannetta. Sieltä palaa rahaa kehittyneiden maiden talouksiin. Kun finanssiporvaristo kieltäytyy investoimasta epävarmaan yksityiseen tuotantoon, se lainaa rahaa valtioille julkiseen kulutukseen, luottaen veronkanto-oikeuden pysyvyyteen. Ehkä he muistavat vielä senkin että kaikki sodat on käyty lainarahalla.

 

…. niin, mitä vastasinkaan Stubbille?

En ole mestari tiivistämään sanomaani, kuten olette jo huomanneet, en ainakaan 140 merkkiin. Päädyin kuitenkin seuraavaan tiivistykseen: Molemmat ovat kauhuissaan kansainvälisen finanssikapitalismin tuhoista; toinen tuomitsee kapitalismin, toinen kansanryhmän.