… ja rahaa on, takaan sen
Kysymys rahasta ja sen perusluonteesta on nyt kiivaan väittelyn kohteena. Miksi? Maailmantaloudessa pyörii lähes käsittämätön määrä rahaa – ja velkoja. Niiden kokonaismäärästä ei tunnut kenelläkään olevan tarkkaa käsitystä. Arviot vaihtelevat sen mukaan mitä lasketaan rahaksi ja mitä velaksi.
Tiukasti tulkiten (metallirahat, setelit ja shekkitilit (checking deposits)) rahaa on noin US 36,8 biljoonaa (12 nollaa, mvv), laveammin tulkiten (mukana myös rahamarkkina tilit, talletukset, shekit ja määräaikaiset tilit) rahaa noin 90,4 biljoonaa.
Yhteen lasketut velat (debts) ovat ehkä noin 215 biljoonaa, joka on noin 325% globaalista BKT:sta! Reaaliset omaisuuserät (real estates) noin 217 biljoonaa ja erilaisten johdannaisten arvo (derivate market, ts. sopimukset, joidenka arvo vaihtelee (derivates) perustana olevan omaisuuden, indeksin tai toimintayksikön muutoksien mukaan (performance)) on ehkä noin 544 biljoonaa. (Visualcapitalist, 2017).
EU:n ja kansalliset keskuspankit ja VM:t vastaavat (issue) rahajärjestelmämme tavallisista rahoista, siis rahoista omissa lompakoissamme. Ne myös huolehtivat kaupallisten pankkien digitaalisista rahareserveistä keskuspankkien tileillä, joihin matti meikäläisillä ei ole asiaa. Lisäksi liikepankit lisäävät rahan tarjontaa luomalla tyhjästä (liikepankki)rahaa, jota näemme pankkitileillämme. Johdannaiset ovat sitten vielä oma, suuren suuri kakku, kakun päällä.
… sille kädestäin mä heitän – kuin luun – femman näin
Nämä ennennäkemättömän massiiviset raha- ja velkamäärät ja niiden kriisistä toiseen rämpivä hallinnointi herättää miettimään, josko jossakin on jotain vialla – ja vialla todella pahasti.
Pystyäksemme hahmottamaan noita valuvikoja on meidän palattava ajassa taaksepäin rahan syntysijoille, siis vuosituhansia taaksepäin.
Kuten tiedämme, rahalla on kaksi historiallista pääjuurta, linna/kirkko ja tori, siis verot ja vaihto. Raha on siis ratkaisu hallitsemiseen ja tavaroiden vaihtoon liittyviin inhimillisiin intresseihin, jotka kietoutuvat historiallisesti toisiinsa mitä moninaisimmin tavoin.
En kuitenkaan mene 5000 vuoden taakse niitä selvittelemään kuten Davis Graeber kirjassaan Velka – ensimmäiset 5000 vuotta (Debt The first 5,000 years, Graeber, 2011) vaan aloitan Akseliajasta, jonka Graeber venyttää vuodesta 800 eaa. aina vuoteen 600 jaa. saakka.
Tämä aikakausi on ajanjakso, joka ”näki kaikkien maailman tärkeimpien filosofisten suuntausten, mutta myös kaikkien nykypäivän tärkeimpien maailmanuskontojen synnyn: Zarathustralaisuus, Profeetallinen Juutalaisuus, Buddhalaisuus, Jainalaisuus, Hindulaisuus, Konfutselaisuus, Taolaisuus, Kristinusko ja Islam.” … ja kuinka ollakaan juuri akseliaikakauden kukoistusaikana – Pythagoraan, Konfutsen ja Buddhan elinaikana – otettiin käyttöön metallirahajärjestelmä (coinage). (Graeber, 2011, 281).
Markkinat syntyivät maiden verojen keräämisen myötä ja ne sotkeentuivat pahasti palkkasotilaspohjaisten sotien valtataisteluihin. Valloituksiin ja sotiin keskittyneiden hallintojen pyörittäminen oli mahdollista vain raakaan orjuuteen tukeutumalla. Kaikki kolme tekijää – sodankäynnin rahoitus, rahajärjestelmä ja orjuus – nostivat esiin ajatusta, että maailmaa eivät ohjaa perinteelliset mystiset henget vaan aineelliset intressit ja että moraali, jos sitä nyt yleensäkään on, on vain syviä kansanjoukkoja varten.
Kaikkialle ilmestyikin ajattelijoita, jotka yrittivät löytää uutta perustaa moraalille. Niinpä kehittyi moninaisia sosiaalisia liikkeitä, joilla oli ajatuksellisia ohjelmia ajattavanaan: erityisesti sotien lopettaminen ja/tai armahtaminen velkataakasta. Meille niin tuttu Jeesus Nasaretilainen kuuluu myös näihin kapinallisiin (ks. esim. Hudson 1993).
Aikakauden keskeinen tulos oli ”ihmisen toimintatilan jako kahtia; jakoon, joka on kestänyt tähän päivään saakka: toisaalta markkinat, toisaalta uskonto. Karkeasti sanoen: jos joku avaa sosiaalisen tilan helpolle, itsekkäälle aineellisten asioiden hankkimiselle, on melkein väistämätöntä, että pian joku toinen tulee ja varaa toisen alueen sen saarnaamiseksi että perimmäisten arvojen kannalta aineelliset asiat ovat merkityksettömiä, että itsekkyys – tai jopa itse – ovat epätodellisia, ja että parempi on antaa kuin ottaa.” (Graeber, 2011, 312).
Kaikki akselikauden uskonnot korostivat erityisesti hyväntekeväisyyden merkitystä – käsite, jota tuskin oli aiemmin. ”Puhdas ahneus ja puhdas anteliaisuus ovat toisiaan täydentäviä käsitteitä; kumpaakaan ei oikeasti voi kuvitella ilman toista. Molemmat voivat syntyä vain sellaisissa institutionaalisissa tilanteissa, jotka vaativat puhdasta ja yksimielistä käytöstä; ja nämä molemmat näyttävät ilmestyneen yhdessä näyttämölle siellä missä tahansa persoonaton, fyysinen käteisraha on myös ilmestynyt paikalle. (Graeber 2011, 313).
… voin itsetuntoa nostaa shekkivihollain
Kun kaupungeissa, toreilla, vaihdamme tavaroita – emme siis jaa tasan yhteisiä työn tuloksia – on meidän löydettävä jokin yhteismitallisuus vaihdettaville tavaroille. Tätä yhteistä, joka löytyy, kun laitamme mitä erilaisimmat työmme tulokset vaihdettaviksi, ilmentää ja mittaa raha. Tavaran vaihdon intressinä on siis löytää jokin yksi ja kaikkien hyväksymä mittapuu kaikelle vaihdossa olevalle.
Siten aikoinaan rahan käytön yleistyessä mitä moninaisimmat ajattelijat alkoivat arvuutella, josko koko maailma ja ihminenkin olisi myös koostettu jostakin yhdestä: maasta, vedestä, ilmasta, tulesta, tai vieläkin yleisemmästä, jostakin loputtomasta ja rajattomasta (Anaximander:apeiron, a+peirar, ei+rajaa, loppua; Heraclitus: logon/logos, jokin, joka pysyy samana muodon muutoksesta riippumatta, jokin mikä on ilmaistu abstraktisti; viitaten alun perin rahan käyttöön). (Seaford 2004, 231).
”Yhdistämällä tavaroiden konkreettiset monimuotoisuudet yhdellä näkymättömällä abstraktiolla, raha tarjoaa mallin paitsi kosmokselle myös näkymättömän mielen kautta tapahtuvalle konkreettisen monimuotoisuuden … yhtenäiselle hallitsemiselle.” ”Ainoa todellinen valuutta (nomisma orthon), jota vasten meidän pitäisi vaihtaa ilo, kipu, pelko, on ajattelu (Platon, Seaford 2004, 296).
Richard Seaford tekee kirjassaan Raha ja varhainen kreikkalainen mieli (Money and the Early Greek Mind, 2004) seuraavan rinnastuksen: ”Kolikolla, kuten ihmisellä, on näkymätön olemus (arvo, sielu), joka esiintyy myös muissa kolikoissa tai ihmisissä. Ja aivan kuten yksittäinen yhtenäisen ihmisen sielu saattaa vaikuttaa itseensä sulkeutuneelta, erillään siitä sosiaalisesta prosessista, jonka kautta sielu tosiasiallisesti muodostetaan, niin kolikko saattaa näyttää sulkevan sisälleen yhtenäisen näkymättömän arvon, joka tosiasiallisesti riippuu kokonaan sen kierrosta. … Aivan kuten henkilö voi kuvitella itsensä olevan itsenäinen, omavarainen rahan suhteen, joka itse asiassa riippuu vaihdosta, niin hänen hallussaan olevat kolikot näyttävät sisältävän itsessään arvon (sillä tavalla, että lasi sisältää viiniä), joka tosiasiassa riippuu niiden hyväksyttävyydestä vastineeksi vaihdossa. (Seaford, 2004, 289)
Fyysisen luonnon (phusis) moninaisuus alkoi tiivistyä yhteen ja lopulta piilossa oleva ja ikuinen logos onkin ensisijaisempi ja todellisempi kuin se moninaisuus mistä se on muodostunut. Samalla häipyi näkyvistä se, että ei vain ihminen vaan myös luonto tuottaa itse itsensä – luonnon ehdoin luonnon omalla teknologialla (tehcne+logo, taito+käsite), ts. ihmisen tuottava toiminta, työ, ja luonnon itsetuotanto (poiesis) jäivät sen ulkopuolelle, mikä ajateltiin (noein) todeksi, hyväksi ja kauniiksi. Niitä ei enää löytynyt Hesiodoksen tapaan Työn ja Päivien kierrosta, ihmisen reaalisesta, yhteisöllisestä suhteesta luontoon vaan maailman esityksellisestä (mimetic) hahmottamisesta työn ulkopuolella, velvoitteista vapaana (schole) agorassa väittelemällä.
(Sivumennen sanoen: Ei liene sattuma, että suunnilleen samoihin aikoihin, noin 500 eea, kun Ateenasta tuli kreikkalaisten kulttuurinen johtokaupunki, se oli ”ainoa kaupunki, joka läpi klassisen ajanjakson hankki alueeltaan suuria määriä jalometalleja hopeakaivoksilta” orjatyövoimalla! (Seaford 2004, 317))
Siten (työ)taitoon liittyvä tiedon muodostus sitoutui työvälineiden kehitystä myötäillen luonnon ohjaukseen (in-formed by nature). Sen sijaan tiedon taidon, siis metodin, kehitystä ohjasi esityksellinen suhde todellisuuteen, oli se sitten ilmoitettua, pyhää tekstiä, kirjallisuutta, teatteria, musiikkia tai kuvataidetta linnan ja/tai kirkon hellässä ohjauksessa.
Sittemmin näiden kahden kehityslinjan ja niitä ylläpitävien yhteisöjen – ammattikuntien ja yliopistojen – erillinen, toisiaan aliarvostava ja usein vastakkaisuutta korostava rinnakkaiselo muuttui ratkaisevasti modernin luonnontieteen ja teollisuuden syntyessä. Yliopistot siirtyivät kansakunnan ja kansallisen tieteen palvelukseen ja ammattikunnat pieneltä osin kaunotaiteen piiriin. Pääosin käsi- ja maatyöläisten kohtalona oli pakkosiirto tehtaisiin.
… saa vanhat saatavat jokainen
Kun klassisessa maailmassa luonto liikutti ja rytmitti aikaa, niin Valistuksen moderni maailma pudotti ajan saranoiltaan: aika ei enää liiku vaan luonto on alistettu ajalle ja avaruudelle. Luonto on jotain ihmisille ulkopuolista ja siltä on puristettava vastaus ihmisen tarpeisiin. Tekniikka on tietoa, ei tiedon hedelmä. Luontoa voi oppia ymmärtämään vain kontrolloimalla sitä. Todellisinta ei siis ole muista riippumaton, täydellinen taivaan tai luonnon eidos, idea, vaan se, mikä toimii kuin viritetty koneisto. Luonnolla ei ole ”inhimillistä kokemusta”, eikä sen puolesta tarvitse huolestua.
Maailma siis odotti valtaamistaan ja sen nouseva porvaristo halusi tehdä. Teollisuusyritysten tiedonintressi kaventui välineelliseksi, ts. tuotannollisen tehokkuuden lisäämiseksi ja taidonintressi halvan työn voiman, siis työvoiman saamiseksi. Raaka-aineet, työvoima ja tuotantovälineet asetettiin keskenään vaihdettavissa oleviksi tuotannontekijöiksi sen mukaan kuin vaihtointressi asetti ehtoja.
Rahan – ei siis tavaroiden – vaihtoon perustuvan talousintressin vaikutukset olivat perustavanlaatuisia: toisaalta se pakottaa yritykset rakentamaan yhä laajempia ja monipolvisempia tuotantoketjuja raaka-aineiden ja työvoiman saatavuuden turvaamiseksi ja toisaalta markkinoinnin keinoin levittäytymistä kaikkialle tuotteen arvon realisoimiseksi, siis rahaksi muuttamiseksi. Tämän käteismaksusuhteen (cash-nexus) tehtävä on kahtalainen: toisaalta saada yhtenäinen ja hyväksytty mittari vaihtoarvoille ja toisaalta siirtää ja jakaa voittoja ja kustannuksia alalta, paikasta ja väestöryhmältä toiselle kysymättä sitä, kuka on viimekätinen maksaja. Kukako? Luonto – ulkoinen ja sisäinen luonto.
… niin tiedän että en yhtä vain saa
Jos klassisella kaudella ihmisen ja luonnon välissä oli vasara, kirves tai viikate niin nyt on kokonainen tuotantokoneisto ja -verkosto pitkine ja mutkikkaine tuotantoketjuineen niin, että emme voi juoda kuppostakaan kahvia tai syödä atriatakaan ilman että hyödynnämme ihmisten työtä ja aherrusta ympäri maailmaa. Me emme heitä tunne, emmekä tiedä minkälaista iloa, riemua, murhetta tai kärsimystä tuon työn tekeminen on heille tuonut.
Kysymys on kahdesta asiasta: teknologian ”irtipääsystä” ja rahan määrityksistä.
Ranskan 1700 -luvun lopun kauppa- ja kaupunkilaisporvaristo halusi vapautua kuninkaan ja aristokraattien ylivallasta sekä sisäisen maailman kahleista, kirkon otteesta. Valistuksen omavaltaisessa hengessä Jumalan eikä luonnon kanssa haluttu keskustella; uskonta siirrettiin yksityisasiaksi ja luonto avoimeksi valloittajille, vallattavaksi yksityiseen omistukseen.
Hallinnointi-intressi siirrettiin julkiselle vallalle demokraattisen kontrolliin, tuotannollinen tiedon intressi kavennettiin välineiden tehostamista korostavaksi. Kysymykset todesta ja kaunista siirtyivät puhtaalle tieteelle ja kaunotaiteille; kysymys hyvästä poliittiselle koneistolle, työntekijän työhön jäi vain voiman käyttö, hänestä tuli sananmukaisesti työvoimaa.
Luonnolla – sisäisellä ja ulkoisella – oli merkitystä vain toteuttaessaan vaihtointressin synnyttämää rahan- ja siten tavarakierron laajentamisen, syventämisen ja kiihdyttäminen pakkoa. Tuotantoteknologian kehitys irtosi luonnonteknologian vuosimiljoonaisten periaatteiden kehyksestä kiihdyttämään äärimmilleen ainesten ja energian läpivirtausta luonnosta luontoon.
Kuninkaan ja kirkon epädemokraattista symbioosia vastaan noussut Valistushenkinen Ihmisen ja luonnon, yhteiskunnan ja luonnon vastakkain asettelun kautta syntynyt ihmisen hypris antoi vaihtointressille etusijan ja repi irti kaikki ruosteiset siteet ihmisten välillä ja asetti niiden sijaan käteismaksusuhteen (cash-nexus).
Cash-nexus asettaa meidät rajatussa tilanteessa – markkinoilla, vaihdossa – vastakkain tasapäisesti kysymättä mistä olemme tulleet, mihin olemme menossa, kuinka paljon ja millaisia resursseja meillä on kaiken kaikkiaan käytettävissämme ja kuinka olemme ne saaneet, kysyen vain: mikä on ostamamme/myymämme tavaran/palvelun vaihtosuhde toiseen – yleensä omaan työhömme ja ajankäyttöömme.
Oletamme, että kun ostamme rahan välityksellä – teemme siis sopimuksen vaihtosuhteesta – että toimimme reilusti ja oikeudenmukaisesti, eikä meidän välille jää velkasuhdetta, ei edes kiitollisuusvelkaa, ainakaan suuremassa määrin. Emme siis tee lupauksia emmekä jää velkaa. Helposti siis otaksumme olevamme itseriittoisia vaikka juuri tuo raha sitoo meidät toisiimme vieraina ja tuntemattomina. Sen huomaamme heti miten kun meille tulee puute rahasta: meillä ei ole ystäviä markkinoilla.
”Jos Vapaus (todellinen vapaus) on kyky saada ystäviä, niin se on myös välttämättä kyky antaa todellisia lupauksia. Millaisia lupauksia todella vapaat miehet ja naiset saattaisivat antaa toinen toiselleen? Tällä hetkellä emme osaa edes sitä sanoa ääneen. Se on enemmän kysymys siitä, kuinka voisimme päästä tilanteeseen, joka antaisi meille mahdollisuuden saada sen selville. Ja ensimmäinen askel tällä matkalla, kaikkein yleisemmässä katsannossa, on puolestaan sen hyväksyminen, että aivan kuten kenelläkään ei ole oikeutta määrittää (tell) meidän todellista arvoamme, kenelläkään ei ole myöskään oikeutta määrittää, mitä olemme todella velkaa (owe). (Graeger 2011, 490).
Teemmekö siis rahan välityksellä lupauksia (promise: pro+mittere, ennen+irtipäästäminen, lupa(us): germ. laina lub-, liub< ylistys, rakkaus) vai otammeko katteetonta velkaa? Onko velka lupauksen kieroutuma, perversio? (Graeber, 2011, 490). Kuinka siis voisimme muuntaa, transform, nykyisen velkarahaan perustuvan cash-nexus-vaihtosuhteen lupaussuhteeksi (promise-nexus)? Toimintojemme koordinaatio ei siis tapahtuisi hintojen vaan signaalien kautta (ns. stigmergy) kuten Wigipedia-, Linux- ja Arduino -verkostoissa nyt jo tehdään.
Kun siis puhumme hyvästä elämästä politiikan piirissä, todesta elämästä puhtaan tieteen, tai niin kuin nykyään sanotaan, perustieteen piirissä, kauneudesta kuvataidegallerioissa, musiikkisaleissa ja teattereissa; työvoimasta, sen käytöstä ja hinnasta työpaikoilla, tingimme tavaroiden hinnoista toreilla ja kaupoissa. …. jää meille itsellemme tunne, tunne jonkin puutteesta, onnellisuudesta taas uuden nurkan takana.
Kun asettelemme sanamme näin, olemme jo sydänjuuria myöten kiinni niissä yhteiskunnallisissa rakenteissa ja voimissa, joita vastaan haluaisimme nyt nousta puolustamaan todellista, hyvää ja kaunista elämää.
Meillä on vieläkin käytössämme käsite, sivistys, Bildung (Bil-dung, kuva+muokkaus) jolla voisimme – ehkä – jäsentää tilannetta uudelleen. Sivistys (< pellavan työstäminen, työ) on klassisen saksalaisen filosofian omaksuma, alun perin Meister Echardin (1260 – 1328) tekemä uusmuodostelma. Se on yksi niistä avainkäsitteistä, joilla yritetään ylittää Valistuksen asettama jyrkkä hengen ja luonnon vastakkainasettelu. Valitettavasti sivistys otettiin sittemmin kansallisaatteen käyttöön eriarvoistamaan kansakuntia ja kansalaisia toisiaan vastaan.
Katsokaamme asiaa uudelleen. Sivistyksen yksi perusajatus on, että Ihmisen tehtävänä on muokata alkukuvasta (Urbild) kuva itsestään itselleen, yhteisönsä kautta. Jos lähdemme nyt siitä, että tuo alkukuva on ulkoisen ja sisäisen luonnon suhde, siis minä asettuneena tähän suhteeseen, kehittyvänä, tietävänä, toimivana ja tuntevana ihmisenä, yksilönä ja yhteisön jäsenenä, niin voimme määritellä sivistyksen tietona, tahtona ja kykynä asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme ongelmia.
… mut ostaa en voi nuoruuttain
Entäs se raha? Kun kolikko ja seteli aina edustavat jotakin muuta kuin mitä itse fyysisesti ovat, on alati käyty keskustelua siitä mihin raha viittaa. Äärellisessä maailmassa raha on sidottava ajatuksellisesti johonkin äärelliseen ja määrälliseen – hopeaan, kultaan tai vaikkapa käytettävissä olevaan aikaan. Jos raha viittaa vain itseensä, kuten nykyinen fiat-raha, oletuksena on rajaton maailma, jossa raha hakee oletetusti vastineensa jostakin, jotenkin, joskus. Ja jos vastinetta ei löydy, se menettää arvonsa.
Koko rahoitusjärjestelmä pysyy pystyssä vain niin kauan kuin keskeiset toimijat luottavat siihen, että vastine löytyy jostakin, jotenkin ja joskus. Tilanne on tietysti täysin absurdi, kun linnajuuresta kehittynyt raha olettaa rajattomat luontoresurssit ja torijuuren raha kiihdyttää ainesten läpikulkua luonnosta luontoon samalla oletuksella.
Aika on objektiivisesti mitattavissa ja subjektiivisesti aina läsnä. Inhimillisesti se on myös rajallinen luonnonvara niin itse kullekin kuin yhteisöillekin: tiettynä ajanjaksona aikaa on vain rajallisesti käytettävissä ja se on jaettava siten, että kaikki olennaiset ja keskeiset yhteisölliset tavoitteet tulevat todeksi.
Sivistyksen ja sivistymisen kannalta kysymys on yhteisesti tuottamastamme yhteiskunnallisesta ajasta, siis itse kunkin omasta, vapaasta ajasta. Se ei ole vapaata-aikaa työn (labour) vastakohtana vaan vapaata työtä (work), siis toden, hyvän ja kauniin palauttamisesta työn kehään. Tämä – vapaa aika – voisi olla arvon perusta ja perustelu – rahan ”uusi kulta”.
On nuoruusaika tuo jäänyt taa …
Ihmiskunnan historia on vasta alkamassa!
Viitteet
Graeber, D. 2011. Debt The first 5,000 years. New York: MelvilleHouse Printing.
Hudson, M. 1993. The lost tradition of biblical debt cancellations. https://armstrongeconomics-wp.s3.amazonaws.com/2015/10/Debt-Cancellations.pdf Haettu 14.08.2019.
Seaford, R. 2004. Money and the Early Greek Mind Homer, Philosophy, Tragedy. Cambridge: University Press.
Visualcapitalist. 2017. Worlds money markets one visualization. https://www.visualcapitalist.com/worlds-money-markets-one-visualization-2017/) Luettu 09.09.2019.
Vainio, J. 1968. Kolmatta linjaa takaisin.