Saatteeksii: jatkan tässä aiemmin aloittamaani teemaa:

https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/uuden-opintojarjestelman-perusteet-1-osa/

Koulutuspoliittinen uudistus?

Suomessa on menossa sitten peruskoulun perustamisen suurin koulutuspoliittinen uudishanke, jonka tavoitteena on rakentaa Suomeen vihdoinkin, jo 1970 -luvulla tavoitteeksi asetettu 12 -vuotinen peruskoulutusjärjestelmä pidentämällä oppivelvollisuutta aina 18 ikävuoteen saakka.

Hanketta on tällä kertaa viety eteenpäin erityisesti sosiaali- ja mutta nyttemmin myös työvoimapoliittisena uudistuksena, ei koulutuspoliittisena hankkeena. Niinpä keskustelussa on lähtökohtaisesti oletettu, että emme tarvitse koulutusjärjestelmässämme olennaisia rakenteellisia uudistuksia vaan kysymys on ensisijaisesti ohjaus– ja opetusresurssien kohdentamisesta ja sopivasti koulutetun työvoiman tarjonnan turvaamisesta työmarkkinoille tulevina vuosina.

Keskusteluista on siten lähes täysin puuttunut peruskoulu-uudistuksen ja epäonnisten keskiasteen uudistusten ja nuorisokouluhankkeen, ja paremmin onnistuneen ammattikorkeakoulujen perustamishankkeen yhteydessä käydyt laajat keskustelut mm. kansalaiskasvatuksesta, oppimisesta ja jopa sivistyksen uudelleentulkinnasta.

Kansalaiskasvatus on vuosien mittaan kuihtunut yrittäjäkasvatukseksi, oppiminen tekniseksi ongelmaksi ja sivistys valtiokoneiston keinoksi valmentaa väestöä ikävien päätösten vastaanottamiseen kuten esimerkiksi SITRA:n juuri käynnistetty sivistyshanke on motivoitu.

 

Oppiminen – nyt

Ottakaamme tällä kertaa tarkemman erittelyn kohteeksi oppiminen (< käydä katsomassa, kutsua vierailulle, pitoihin, hakea naimisiin mennyt tytär (miehineen) vierailulle vanhempien kotiin,  koetella, tunnustella, maistaa; Learning < seurata tai löytää polku, < vako, uurre, < least jalkapohja, last (s.) suutarien käyttämä jalan puinen malli, lesti; last (v). kestää, jatkaa olemassaoloa.)

Avainsanoja oppimiselle ovat tätä nykyä – niin meille vakuutetaan – systeeminen, kompleksinen ja emergentti, ts. maailma on niin keskinäisriippuvainen, dynaaminen ja alhaalta ylöspäin muovautuva, että sitä ei voida ”mallintaa eikä ymmärtää ulkopuolelta” (esim. Dufva & Ahlqvist, 2015, 20).

Siten ei riitä, että meillä on katseellinen (theorein) ote (con-sept, käsi-te) maailmasta (from the world) vaan ymmärtääksemme, siis ympyröidäksemme otteellamme, käsitteillämme maailmaa meidän on oltava maailmassa (in the world: con-text) käytännön (praxis: content) tavoitteinemme.

Työssä ja tuotannossa (with the world: pro-duction) nämä käsitteet (logos) kerääntyvät yhteen, tulevat todeksi.

(Välihuomautus: maailma < maa+ilma; world < ihmisen ikä, *wer + *alt, ihminen + ikä)

Oppiminen ei siis voi olla enää vain puhdasta, perusoppimista (vertaa puhdas/perustiede) vaan oppimista jonkin kautta: olemalla (by being), tekemällä (by doing), tuottamalla (by making), sopimalla (by dealing). Kun opitaan jonkin kautta, se tapahtuu aina jossakin yhteydessä, kontekstissa ja sillä on aina siihen liittyvä sisältö: ei siis opita maailmasta vaan maailmassa eikä vain esityksellinen (esittävä taide/perustiede) vaan esiin ilmestyvä, emergentti (emerge lat.  emergere  tuoda esiin, näkyviin, nousta ylös; ex + mergere nousta esiin nesteestä nosteen vuoksi).

Olemme tietysti iät ja ajat oppineet näin savea muokatessamme tai verkkoja kokiessamme, tietysti myös lukemalla ja kirjoittamalla. Lyhyt vilkaisu historiaan on paikallaan:

Olemisen, tekemisen, tuottamisen ja sopimisen oppiminen (learning the being, the doing, the making, the dealing) ulkoapäin teoriana, vapaiden miesten velvoitteista vapaana aikana (schole), toisten kokemuksien välittämänä – siis esittävänä taiteena tai esitettynä tietona (mimesis) – johti klassisessa maailmassa ajatukseen, että logos on ensisijainen suhteessa ulkoiseen olemisen maailmaan (physis) ja että taidolla (techne) eikä siten orjalla – elävällä työkalulla – ei ole omaa käsitettään.  Filosofia, rakkaus tietoon, riittää ja filoteknia, rakkaus taitoon, toissijaista ja niille toisille kuuluvaa.

Läpi koko keskiajan ainoa maailman tuottaja ja logoksen omistaja oli Jumala. Tehtävänämme oli saada selville jumalallista ilmoitusta tutkien logos ja sivistää itseämme sen opastamana muokkaamalla itse itsellemme teoria, siis kuva jumalasta (Bil-dung, kuva+muokkaus) opiksi ja sisäisen luonnon, siis kehomme, ojennukseksi.

Moderni aika asetti Jumalan syrjään, yksityiseksi asiaksi, ja otti – parilla sanalla ilmaisten –  jumalan aseman maan päällä asettamalla vastakkain sisäisen ja ulkoisen luonnon (Descartes: res cognitans  –  res extensa) ja alistaen luonnon omalle ajatukselleen, järjelleen, logokselle. Tällöin logoksen ulkopuolelle jäivät sekä techne että physis, tekniikka ja luonto. Tekniikka hallitsemattomana osana ihmisen ja luonnon suhdetta; luonnon, jolla ei ollut omaa paikkaa maailmassa: kasvuvetoinen globalisaatio alkoi levittäytyä ilman käsitettä, logosta maailmasta (without world) yli maailman kaikkien rajojen (out of world).

Nyt – kiitos tieteen ja tutkimuksen – meillä on käsitys luonnon rajallisuudesta. Meillä on myös käsitys maailmasta: ihmiskunta on kuin onkin pystynyt kehittämään itse itselleen käsitteen maailmasta, jossa haluamme elää.  Se on kirjattu YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteeseen – ensimmäistä kertaa, mutta ei varmaan viimeistä. Siten globalisaatio EI voi jatkua ilman ehtoja ja ilman maailmaa (out of and without the world).

 

Oppi ja oppiminen

Mitä tämä tarkoittaa oppimisen kannalta? Nostan tässä yhteydessä esiin vain muutaman peruslähtökohdan.

Hylkäämällä sekä teknisen instrumentalismin että determinismin, hylkäämme myös ajatukseen siitä, että tekniikkaa voitaisiin käyttää ilman eettistä harkintaa. Tekniikkaan on aina liitettävä logos, ajatus maailmasta. Tämä teknologia (techne + logos) on taidetta (craft, ei fine art) sanan alkuperäisessä mielessä: kuinka olla tuotannollisessa ja tätä nykyä myös keskustelevassa dialogissa luonnon kanssa; kuinka siis työ on runoutta (poeta faber) maailmassa ja tulevasta maailmasta.

Kansalaiskasvatus on tulkittava uudelleen. Se on kasvatusta kanssalaisuuteen ”isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi”, ymmärtäen isänmaa osaksi maata ja ilmaa, maailmaa. Tämä tarkoittaa myös, että yliopistojen tulisi ottaa toiminnallista etäisyyttä yksittäisiin valtioihin ja yrityksiin, ja rakentaa toimintaansa kansallisten ja kansainvälisten kans(s)alaisyhteiskuntien edistämiseksi.

Kun sitoudumme tyhjentävän globalisaation sijaan maailmaan YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteen perustalta, niin kaikki investoinnit ja kaiken tekniikan kehittäminen tätä tavoitetta palvelevaksi teknologiaksi on nyt myös kaikkea oppimista määrittävä tekijä.

Kuten tiedämme metodi (methodos, meta + hodos, pyrkimys, harjoittelu + tapa, tie; siis polun, tien etsintä) on menetelmä löytää tie perille. Menetelmä taitoina (skills) – oli se sitten työ- tai tutkimusmenetelmä – ei vie perille ilman kykyä käydä dialogia uutta synnyttävän polun esiin nostamien, emergenttien, yllättävienkin ilmiöiden kanssa. Ilmiöiden, joita on iäti ollut läsnä itse kunkin omassa työssä.

Polun etsimiseen on siis upotettava oppia yleisimmistä, yleissivistävistä metodisista tavoitteista, sanoinko ammatillisista hyveistä. Niitä voisivat olla (Kirkeby, 2000, soveltaen):

Euboulia • Avoin harkitsevaisuus

Euphoria • Innostuva todellisuustajuisuus

Hyponomé • Rohkea kärsivällisyys

Prolépsis • Kyky ennakoivaan visualisointiin

Epibolé • Käytännöllinen intuitio

Maieutike téchne • Hyvän, oikean ja kauniin synnyttämisen taito

Nykyajan käsityöläinen, asiantuntija, ei iske käsiään saveen. Asiantuntijuuteen ei asioiden tietäminen riitä. Asiantuntija on tuottaja, joka tuottaa sen tilanteen, jossa peräti kolme kysymystä asetetaan ja ratkaistaan suhteessa toisiinsa:

1) kuinka asiat ovat,
2) kuinka ne ovat kun ne ovat hyvin,
3) kuinka ne saadaan kauniisti tuotettua?

Hän siis asettaa haasteen, arvottaa sen ja löytää ratkaisun käytännöllisenä haasteena, työnä; pään, sydämen ja käsien yhteispelinä. Hän on tuottaja, joka tuottaa sen sosiaalisen tilanteen, jossa filoteknian kaikki kolme kysymystä asetetaan ja ratkaistaan.  Modernin teollisen kumouksen myötä palkkatyöstä irrotetut kysymykset todesta, hyvästä ja kauniista onkin palautettava osaksi kaikkea työtä. Se on runoutta, poeta faber, jota tarvitsemme Auschwitz’in jälkeen. (Volanen 2006).

 

Opinpaikka … opetushallinnollekin

Kun siis teemme koulutuspoliittista uudistusta, on meidän jäsennettävä uudelleen niin oppi, oppiminen kuin opinpaikkakin. Koulutuspolitiikka EI ole koskaan vain sosiaali- tai työvoimapolitiikkaa. Jos se siksi jää, menetämme maan, ilman ja maailman – kaikkinensa.

 

Läheteitä

Axelos, K. 1979. Play as the System of Systems. SubStance Vol. 8, No. 4, Issue 25 (1979), pp. 20-24.

Dufva, M., Ahlqvist, T. 2015. Miten edistää hallituksen ja eduskunnan välistä tulevaisuusdialogia? Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 17/2015.

Itkonen, E. (et. al) 2012. Suomen sanojen alkuperä Etymologinen sanakirja. Suomen Kirjallisuudenseura Seura, Kotimaisten kielten tutkimuslaitos. Vantaa: Hansaprint.

Kirkeby, O. F. 2000. Management philosophy. A radical-Normative Perspective. Berlin, Heidelberg: Springer-Verlag.

Schatzberg, E. 2018.  Technology Critical History of a Concept. University of Chicago Press CHICAGO & LONDON. Kindle Edition.

Volanen, M. V. 2006. Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Jyväskylän yliopisto. Koulutuksen tutkimuslaitos. Yliopistopaino.

 

Verkko:
Online Etymology Dictionary https://www.etymonline.com