Maan hallitus ilmoitti 5. 4. pyrkivänsä terveys- ja sosiaalipalveluiden maakunnallisen yhteensovittamisen lisäksi palveluiden rahoituksen, tiedon, palveluketjujen ja -tuotannon saumattomaan integraatioon.
Samalla hallitus kuitenkin ehdottaa, että järjestely-, tuotanto- ja rahoitusvastuut on erotettava toisistaan tuotannon markkinaehtojen toteuttamiseksi. Markkinoilla kaikkien toimijoiden on yhtiöitettävä toimintansa, myös julkisen toimijan. Hallitus haluaa siis perustaa Suomen terveyskeskus Oy -yritysverkoston.
Kun hallitus siis vasemmalla kädellä rakentaa kattavaa toiminnallista maakunnallista kokonaisuutta, niin se oikealla kädellä ampuu välittömästi ehdottamansa kokonaisuuden hajalle: markkinaehtoisuus tarkoittaa yhteensovittamisen ja yhteispelin kieltämistä. Sen sijaan asetetaan paljas raha ja voitto konsultiksi. Seurauksena on täysin läpinäkymätön ja epädemokraattinen markkinabyrokratia ja loputun valituskierre markkina- ja hallinto-oikeuksiin.
Voiko edes porvarillinen hallitus olla näin typerä? Ikään kuin vaatimuksen integraatiosta olisi alkuun kirjoittanut vastuuministeri Juha Rehula ja vaatimuksen kaiken yhtiöittämisestä sen jälkeen rahaministeri Alexander Stubb ilman että he olisivat lainkaan istuneet saman pöydän ääressä tai edes samassa kaupungissa.
Viitteen siitä kuinka tuli ja vesi – yhtiöittäminen ja integraatio – yritetään saattaa yhteen, ilmaistaan päätöksessä näin: ”Tuotannollista integraatiota toteutetaan verkostomaisessa rakenteessa, jossa on useita palveluntuottajia.” Tätäkin ilmausta on heti seuraavassa lauseessa korjattava: ”Lisäksi tuotannollista integraatiota toteutetaan yksittäisissä palveluyksiköissä.” Vesihöyryä?
Mahdollisuuksien valintapolitiikka
Stubbilainen linja, siis kaiken yhtiöittäminen, näkee SOTE -palvelut teollisena prosessina, prosessiteollisuutena, joka paloitellaan tuotantopätkiksi pienten palveluyritysten markkinaehtoisen kilpailutuksen kautta. Tämän jälkeen nämä palaset integroidaan ”suuret syövät pienet” menetelmällä kokonaisuudeksi, kansainvälisen riskirahoituksen turvin.
Tässä menneen teollisen maailman ”mahdollisuuksien valintapolitiikkassa” ei ole kysymys yhteisistä palveluista vaan teollisista tavaroista, jolloin tuotantologistiikka keskittyy tuotannon kohteen muokkaamiseen. Nyt koulitaan asiakkaita.
Miksi ”mahdollisuuksien valintapolitiikka” ei toimi? Tuotantomaailma ei enää kulje tavara- vaan palvelulogistiikan perustalla. Se tarkoittaa, että yksityiset yritykset ovat jo aikoja sitten luopuneet tuotantovastuusta. Ne kyllä huolehtivat tavalla taikka toisella tuotannon järjestelyistä ja rahoituksesta – ja yrityskohtaisesta osa-optimoinnista. Välitöntä työaikaa mittaava yritysten tilinpito tuloista, menoista ja mahdollisista voitoista kattaa vain noin 10-15% kansakunnan kokonaistuotannosta.
Yksityisellä yrityssektorilla on tätä nykyä vain toissijainen merkitys yhteiskunnallisen kokonaisarvon tuottamisessa. Työvoiman uusintaminen – vanhahtavaa ja onnetonta ilmaisua käyttääkseni – on jo pääosin siirtynyt yksilön itsensä, perheiden, lähiyhteisöjen ja julkistoimijoiden vastuulle. Kysymys ei siis enää oikeastaan ole työvoiman uusintamisesta vaan oman elämämme yhteisestä tuottamisesta.
Tämä tarkoittaa, että yksikään työntekijä – siis oman elämänsä tuottaja – ei tule työpaikalle tyhjin käsin, päin tai sydämin. Päinvastoin. Hänellä on käytössään resursseja, jotka on hankittu oman elämän vuosien ympärivuorokautisella huolenpidolla, kokemuksilla ja opiskelulla. Hänellä on myös käytössään työvälineitä ja –menetelmiä, jotka ylittävät moninkertaisesti yksittäisen yksilön mahdollisuudet.
Työssä ei siis ensisijaisesti ole kysymys työn voiman siirtämisestä paikasta toiseen vaan yhdessä tuotettujen ja käytettävissä olevien resurssien integroinnista yhteisen tavoitteen realisoimiseksi. Siten yrityksen kirjaama työaika ja palkanmaksun perusta on jo aikoja sitten menettänyt tosiasiallisen mittavoimansa, tai tarkemmin sanoen se mittaa vain pientä osaa kokonaistuotannosta, jonka kuitenkin yritys ottaa käyttöönsä ja sittemmin osin omistukseensa ilman vastinetta.
Yhteisvapauden puolesta
Vasemmisto on vapauden kannalla. Miksi rajautua ”mahdollisuuksien valinnanvapauteen” ts. valintaan usein olemattomien mahdollisuuksien joukosta? Eikö ole parempi olla mukana tuottamassa reaalisia ehtoja palveluille yhteisvalinnan – siis demokratian – myötä? Kysymys ei siis ole vain vapaudesta valita vaan yhteisvapaudestamme tuottaa itse oman elämämme ehdot.