Naamarit ovat nyt riisuttu
Financial Times tiivisti eilen geopoliittisen tilanteen seuraavasti:
”Trump, Putin, Xi ja imperiumin uusi aika – Amerikan, Venäjän ja Kiinan johtajat ovat nyt kaikki sitoutuneet alueelliseen laajentumiseen … Olette kuulleet uusliberalismista ja uuskonservatismista. Nyt tervetuloa uusimperialismin aikakauteen. … Silmiinpistävin hetki Donald Trumpin virkaanastujaispuheessa viime kuussa oli hänen lupauksensa, että Yhdysvallat ”pitää jälleen itseään kasvavana kansakuntana, joka lisää vaurauttamme ja laajentaa aluettamme”. (1)
Täällä Suomessa, aina niin sympaattinen Sixten Korkman puolestaan tänään HS:n kolumnissaan asettelee sanansa vieläkin jyrkemmin (11.02.2025):
”Jos Ukraina menettää itsenäisyytensä, se on karmea isku Ukrainalle, Euroopan turvallisuudelle ja valistusajan perinnölle.” (2)
Sota on jo ollut paljon enemmän kuin ”karmea isku Ukrainalle”. Ukrainalaisia on autettu ”niin kauan kuin tarvis”, mutta vain ”niin paljon kuin mahdollista”. Ukraina on jo monin osin toiminnallisesti tuhoutunut, mutta valtakunnan rajoja vielä haeskellaan kylä kylältä, pelto pellolta.
Annettu ja antamatta jäänyt tuki on viime kädessä perustunut ydinasesuurvaltojen luonnonvarantojen omistukseen liittyviin intresseihin. Kysymys ei ole Ukrainan ”itsenäisyydestä” tai ”demokratiasta” vaan kuten Trump asian ilmaisee ”diilistä” Venäjän ja USA välillä.
Kysymys on pienille valtioille – Ukrainalle ja Suomelle – eksistentiaalinen kysymys omasta ”elintilasta”, mutta ydinasesuurvalloille kysymys on funktionaalinen, siis ensi sijassa taloudellinen, intressi omien etujen ajamisessa.
Valistushankkeen keskeneräisyys
Onko nyt sitten kysymys Ukrainan ”itsenäisyydestä”, Euroopan ”turvallisuudesta” ja jopa valistusajan ”perinteestä”. Miten ne liittyvät toisiinsa? Korkman valistaa:
”Sven-Eric Liedman tekee eron kovan ja pehmeän valistuksen välillä. Kovalla valistuksella hän tarkoittaa tiedettä, teknologiaa ja taloutta. Tältä osin maailma on parin vuosisadan aikana kehittynyt valtavasti, yli kaikkien odotusten. Pehmeä valistus viittaa muun muassa uskontoon, etiikkaan ja politiikkaan. Liedman epäilee, voiko pehmeän valistuksen osalta edistyksestä edes puhua.” (2)
Korkman ei kysy: miksi näin on? Miksi meillä on jako kovaan ja pehmeään valistukseen? Miksi toinen on kehittynyt ja toinen ei? … ja miten se kaikki liittyy Ukrainan sotaan?
Sven-Eric Liedmanin ajatuksen kovasta ja pehmeästä valistuksesta (hård och mjuk upplysning) tiivistäisin seuraavasti (3):
Kova valistus perustuu universalismiin, jossa mekaaniset funktiot (talous, teknologia, luonnontiede) määrittävät mitä tiloja syntyy ja miten niitä pidetään yllä. Voima asettuu voimaa vastaan.
Pehmeä valistus puolestaan lähtee tiloista (koti, perhe, yhteisö, kansakunta), joidenka kautta määritetään funktiot, toiminnot. Se siis ei pyri universaaliuteen, yksimittaisuuteen, vaan yleiseen yhteisöllisyyteen (All-ge-mein-heit), joka kehittyy itse kunkin erityisyyden mahdollistaman yleisen moninaistamisen, sen rikastamisen kautta.
Kun Valistuksen mekanistinen universaalius näki ihmisen kellokoneena ja teollinen vallankumous työvoimana, höyrykoneen vaihdokkaana, niin perinteellisestä käsityöstä ja työn tekemisestä putosivat pois kysymykset todesta, hyvästä, kauniista ja reiluudesta. Ne siirtyivät työnostajan, valtion ja markkinoiden ratkaistavaksi. Työnteko kuihtui voiman käytöksi. Työpaikalla työntekijä on nyt työvoimaa (laborforce) ja työn ulkopuolella kansalainen, kuluttaja (consumer). Työnteko ja yhteisen yhteisön rakentaminen ”pesästä” lähtien (commoning) erosivat toisistaan.
Kapitalismin suuri historiallinen, sivilisoiva tehtävä – universaalisen ihmisen synnyttäminen abstraktina, luonnosta, itsestään ja toinen toisistaan vieraantuneena, kuitenkin taloudellisesti keskenäisriippuvaisina palkkatyöläisinä/kuluttajina – jäi kuitenkin kesken, kun ekologinen realismi alkoi haastamaan ottamaamme etuoikeuttamme vahingoittaa tai tuhota luontoa (abusus). Oma pesämme, maa, vesi, ilma, elämän ohut tekstuuri, on nyt tuhoutumassa.
Ekologien realismi pakottaa arvioimaan uudelleen kansakuntien suvereniteettia, nyt vapaudesta ja vastuusta lähtien. Valistuksellisen universalismin alueellisen muodostuman, kansallisen suvereniteetin suhteellistuminen herättää aina romanttista kaipuuta menneeseen, jo kauan sitten purkautuneeseen yhteisöllisyyteen (Gemeinschaft). Se ei ole ratkaisu.
Vaikka meidän on irrottauduttava valistuksen universalismista emme voi palata pienimuotoiseen yhteisöllisyyteen, koskapa luontosuhteemme keskeiset välitykset – kieli, kaupunkiyhteisöt, tekniikka ja rahamuoto – ovat jo monin osin planetaarisia, omaksuttavissa lähes kaikkialla elämäntavan perustaksi.
Maailmantalouden painopiste siirtymässä takaisin sinne missä on sen väestöllinen painopiste, itään ja etelään. Historiallisesti katsoen, maailmantilanne normalisoituu. Myös Etelä ja Itä on nyt saanut otteen Renesanssin ja Valistuksen tuottamista taloudellista voimista, tekniikasta, sosiaalisesta suunnittelusta ja pääomittamisesta.
Jos he, noin 6 miljardia ihmistä, toteuttavat Valistuksen ja Sivistyksen ideaalit kuten Pohjoinen Länsi – pienen pieni vähemmistö – sen teki, olemme kaikki tuhon omia. Ekologinen realismi siis haastaa kulttuuriliberalismin arvopohjan ja erityisesti talousliberalismin kautta yksityistetyn, reaalisen suhteemme luontoon.
Valistushankkeen pehmeyden uusi tuleminen
Korkman ei kysy miksi Eurooppa ajautui ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan? Miksi syntyi tilanne, että piti valita punaisten ja valkoisten, Stalinin ja Hitlerin ja nyt Putinin, Trumpin tai Xi:n väliltä? Jospa syy onkin liberaalidemokratiassa? Jospa se ei sido meitä realiteetteihin – luontoon ja historiaan – kokemuksellisesti ja riittävän haastavasti, sivistävästi.
Jospa meidän olisikin nyt aika – vihdoin viimein, ympäristö hätätilan vallitessa – asettaa kysymys ekologisesta demokratiasta, ts. että olemme myös työssä ja tuotannossa – emmekä vain kuluttajina – vastuussa luonnonvarantojen hyödyntämisestä kestävällä tavalla. Kysymys on siis työn vapauttamisesta tulevaisuuden – julkisesta tai yksityisestä – kestämättömän, rahamuotoisen pääomittamisen aiheuttamasta tuotannon rytmistä, tuhoisasta suuntautumisesta ja määrästä.
Ukrainan sodassa yritetään nyt ulkopoliittisen realismin keinoin – voima vastaan voima – erilaisiin tekoja oikeuttaviin narratiiveihin – DEM, MAGA, RUSSIA – tukeutuen ratkaista ekologisen realismin asettamaa haastetta, kuinka olla jakamatta ehtyviä luonnonresursseja maailman väestöllisen enemmistön kanssa. Tämä ei ole vain karmeaakin karmeampi kohtalo Ukrainalle, Euroopan turvallisuudelle ja Valistuksen pehmeälle, edistykselliselle perinteelle vaan koko ihmiskunnalle, elämälle kaiken kaikkiaan.
Nyt kuitenkin tuo Valistuksellinen pehmeys on saanut puolustajakseen ja perustakseen kovaakin kovemman tahon, ekologisen realismin, jonka yli ja tai ohi kovinkaan universalismi ei voi nousta jos – niin jos – haluamme pelastaa kotimaapallomme pinnan ohuempaakin ohuen elämän tekstuurin. (4)
Viitteet
(1) Rachman, G. 2025. Trump, Putin, Xi and the new age of empire FT 10.12.2025
(2) Korkman, S. 2025. Ukrainan taistelu on Euroopalle ja Suomelle kohtalonkysymys. HS 11.02.2025 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011023194.html
(3) Liedman, S.-E. 2023. I skuggan av framtiden: modernitetens idéhistoria. Albert Bonniers Förlag
(4) katso laajemmin:
https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/viides-elementti/