Mitä on edistys?
Raoul Palmgren toteaa kirjassaan Suuri linja – kansallisia tutkielmia (1948/1976) etsiessään edistyksellistä näkökulmaa kansalliseen historiaamme:
“Vallatessaan aste asteelta käsiinsä yhteiskunnallisen ja kulttuurikehityksen hegemonian uusi luokka, työväenluokka, kohottaa harteilleen myös edistyksellisen kansallisen kulttuuri- ja aateperinteen, jonka porvaristo on oman nousunsa vaiheessa luonut, sen perinteen, jota Juhani Aho on nimittänyt kirjallisuutemme “punaiseksi loimeksi” ja jota Eino Leino on tarkoittanut “vuosisadan vaatteella””. (213)
Onko näin käynyt? Pelkäänpä että vain osin. Kovin harvalukuinen kansallinen sivistyporvaristomme on monin osin liberaalia mutta ei edistysmielistä. Edistyksellinen, kansallinen kulttuuri – siltä vähäiseltä osin kun se elää – on työtätekevien käsissä ja hallussa. Valtakulttuurin massatuotanto on kuitenkin muutaman harvan kansainvälisen megaluokan tuotantoyhtiön ohjauksessa.
Liberalistisen talouspolitiikan ideologinen vastinpari – liberaali kulttuuripolitiikka – on ominut itselleen vapaamielisyyden kaavun: kaikki vapaan kaupan esteet ovat taantumusta ja esteettömyys edistystä. Siinäpä tehtävä (kulttuuri)politiikalle.
Vasemmiston ja työväenliikkeen pitkän perintö sitoo edistyksen työhön, viime kädessä vapaaseen työhön. Edistystä on rakentaa yhteisöjä, joissa jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto. Nämä yhteisöt ovat vapaan työn yhteisöjä, ts. jokainen työtätekevä on mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, miten ja missä työt tehdään ja tulokset jaetaan.
Vain vapaan työn kautta kehittyy itse kullekin se moninainen, rikas valistuksen ja sivistyksen läpitunkema tieto, taito ja kyky asettaa, arvottaa ja ratkaista aikakautemme perusongelmia. Edistyksellisyys ei siis ole vain menneen, jo aikansa eläneen purkamista – liberalismia – vaan myös tulevan rakentamista ja turvaamista.
Työväenliike on perusluonteeltaan kansainvälinen liike. Se hakee yheistyökumppaneita ja liittolaisia kaikista niistä yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka asettautuvat tukemaan ja edistämään yhteiskunnallista edistystä.
Maailmantalouden painopisteen fundamentaalinen muutos
Elämme nyt aikoja, jolloin kaksi harvainvaltaista maailmanluokan kapitalistisen talouden voimapiiriä ottaa mittaa toisistaan ja käy rajankäyntiä niille molemmille välttämättömän vapaakaupan laajentamisesta ja hallitsemisesta. Juuri tästä on kysymys myös Ukrainan kriisissä.
Maailmantalouden fundamentaalinen painopisteen muutos tulee tapahtumaan muutamana seuraavana vuosikymmenenä. Kun nyt kehittyneiden maiden 1MM ihmista saavat noin 80% tuloista ja 5MM kehittyvien maiden ihmistä saa noin 20% tuloista, niin tilanne tulee kääntymään päälaelleen: nykyisten kehittyvien maiden noin 8MM ihmistä saa noin 65% tuloista ja runsaat 1,1MM kehittyneiden maiden ihmisistä saa noin 35% tuloista.
Samoin kun nyt keskiluokasta noin kaksi kolmasosaa (noin 1MM) asuu kehittyneissä maissa ja 0,5 MM kehittyvissä maissa, niin pian keskiluokasta asuu kehittyvissä maissa kaksi kolmasosaa, noin 2MM ihmistä. Afrikassa tulee asumaan nykyisen 1MM sijaan noin 2MM ihmistä, joiden tulotaso saattaa jäädä murto-osaan muihin nähden.
Kaikkien keskeisten tuotannonalojen painopiste (teollisuus, palvelut, teknologia) on siirtynyt tai on siirtymässä Aasiaan. Kiinan talous ohittaa US:n talouden muutaman vuoden sisällä. BRICS –maat ovat perustaneet globaalin kehittämispankin ja pyrkivät horjuttamaan dollarin asemaa maailmankaupan reservivaluuttana, mm. öljykaupassa.
Venäjä ja EU
Perinteellisesti kansallisvaltioita pidetään suvereeneina, autonomisina päätöksentekijöinä. Taloudellisessa katsannossa tämä ei ole ollut pitävä lähtökohtaa enään pitkään aikaan: kaikki kansallisvaltiot ovat tavalla taikka toisella riippuvaisia toinen toisistaan. Tämän on joutunut tunnustamaan myös USA Kiinan talouden ja BRICS –maiden talousliittouman edessä. Tosin tätä ei ole tunnustettu US:n konservatiivisen puolueen piirissä, jossa elää vielä kuvitelma mahdollisuusdeta eristäytyä “pahasta maailmasta”, joka tietysti olisi tuhon tie.
Pitkään muurin murtumisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen – isä Bushin luvattua Gorbatsoville, että NATO ei laajene itään – näytti siltä, että Venäjä haluaa myös valtiollisella tasolla asettua tilanteeseen, jossa käydään EU:n ja Venäjän välillä moninaista ja monialaista keskustelua yhteistyön yleisistä normeista ja arvoista. Tätä keskustelua käytiin neljässä eri tilassa: 1) yhteinen talousalue, 2) vapaus, turvallisuus ja oikeus, 3) ulkoinen turvallisuus, 4) tutkimus ja koulutus, mukaan lukien kulttuuriset näkökohdat.
EU näki kuitenkin nämä keskustelut integroivana ja Venäjän kansalaisyhteiskuntaa haastavina ja sitä transformoivina: Venäjän tulisi omaksua ne vapaakaupan periaatteet ja lähtäkohdat, jotka on määritetty US/EU vapaakauppaliittoumassa, ts. liberaalin (kulttuuri)politiikan tulisi tukea ja edistää vapaata kauppaa: koko Venäjän kansalaisyhteiskunta olisi avattava ja rakennettava niin pitkälti kuin mahdollista cash-nexus -suhteen varaan ja synnytettävä myös sitä vastaavat poliittiset edunvalvontamarkkinat.
Monien menetysten jälkeen Vladimir Putinin presidenttikaudella alkanut Venäjän vastahanka EU-konversioon kärjistyi viimein Ukrainassa. Gabor Steingart (Handelsblatt 10.08.2014) kuvaa prosessia oivasti: “Kuka johti ensin harhaan? Alkoiko kaikki Venäjän hyökkäyksestä Krimille vai yrittikö länsi ensin Ukrainan horjuttamista? Haluaako Venäjä laajentua länteen vai NATO itään? Vai kävikö ehkä niin, että kaksi maailmanvaltaa tapasivat samalla ovella keskellä yötä aivan samanlaisin tavoittein kolmannen puolustuskyvyttömän suhteen, joka nyt maksaa umpisolmun joutumalla sisällissodan alkuun?”
Huomattakoon: tämä “kolmas puolustuskyvytön” saattaisi olla myös Suomi. Suomi joutuu ennemmin tai myöhemmin ratkaisemaan saman ongelman kuin mitä Ukraina nyt ratkoo: miten luoda tasapainoiset kaupalliset ja poliittiset suhteet kahteen – ellei kolmeen – vapaakauppa -alueeseen, jotka kamppailevat keskinäisistä voimasuhteistaan.
Käännöksen jälkeen Venäjä muunsi puhetapansa traditionaalisen suvereenin valtion puhetavaksi ja keskittyi ajamaan yksittäisiä konkreettisia intressejä. Venäjä pyrkii nyt vastakkainasetteluiden kautta symmetrisiin oman ja EU:n suveriniteetin rajoituksiin: Ukrainan EU:n assosiaatiosopimus ja Euraasian vapaakauppa-alueen liittosopimus on kyettävä sovittamaan yhteen. Tätä korosti myös presidentti Niinistö arvioidessaan tilannetta Venäjän ja Ukrainan matkansa jälkeen.
Venäjällä on siis – tietysti – oma lehmä ojassa. Venäjän kaavailema Euraasian taloudellinen unioni (Eurasian economic Union) on lähes peilikuva EU:sta. Tavoitteena on kilpailuun perustuvat yhteismarkkinat neljällä vapaudella (tavaroiden, pääomien, palveluiden ja ihmisten vapaa liikkuvuus) ja kilpailun edellytysten harmonisointi. Yhteinen valuutta on myös suunnittella. Ilmankos Hillary Clinton on todennut: “We know what the goal is and we are trying to figure out effective ways to slow down or prevent it.”
(jatkuu ….)
Käytetty kirjallisuus seuraavan osan lopussa