Vapaussota – sittenkin?

Historioitsija Teemu Keskisarja piti Tampereella museokeskus Vapriikissa luennon vuoden 1918 tapahtumista. Kuuntelijana oli myös tasavallanpresidentti Sauli Niinistö (04. 04., luento löytyy netistä kokonaisuudessaan, ks. alla Keskisarja 2018).

Monen muun ajatuksia herättävän väitteen ohella Keskisarja sanoi tulleensa siihen tulokseen, että Suomessa käytiin vuonna 1918 todellakin vapaussotaa – kahta sellaista: porvaristo ja työväestö kävi kumpikin omaansa. Toinen kansallista, toinen kansallista ja yhteiskunnallista.

 

Kansakunta, talous ja valtio

Ajatus kansakunnasta on kuviteltu ja sosiaalisesti rakennettu yhteisö, joka kulttuurisesti ja sittemmin valtiollisesti ilmaisee historiallisesti muotoutuneet, enemmän tai vähemmän alueellisesti rajautuneet yhteisön eliitin määrittelemät taloudelliset intressit.

Tietoisesti luotu ja tuotettu kansallinen kulttuuri välittää ja sitoo yhteen taloudelliset intressit ja sitä tukemaan rakennetun kokemuksen kansakunnasta, meistä ja niistä toisista: Siten ensin tehtiin Suomi ja sitten ajatus suomalaisista, sitten suomalaiset, ja aikaa myöten kansallisvaltio, Suomi – Finland.

Vapaus on aina jonkun vapautta. Kansallisvaltio perustuu kuvitelmaan suvereniteetista, autonomiasta ja itsemääräytyvyydestä. Sen se voi saada, tosin vain hyvin rajoitetusti, vain ja jos vain ne toiset tunnustavat kansakunnan olemassaolon. Taloudellisesti ja kulttuurisesti yksikään kansallisvaltio ei ole itsemääräytyvä vaan pakollisessa ja välttämättömässä vuorovaikutuksessa kehittyvä – jos se osaa asettaa omat intressinsä siten, että ne asettuvat myötävaikuttamaan ihmiskunnan yhteisten intressien muotoutumista ja toteuttamista.

Kansallisvaltion itselleen varaama vapaus on rajan asettamista  – sekä fyysisesti että kulttuurisesti – suhteessa niihin toisiin. Samalla se on vapauden rakenteistamista, institutionalistamista yhteisön sisällä. Kansakunta saa valtiollisen ja lailliseksi ymmärretyn muodon kansallisvaltiona.

Näin muotoutunut laillisuus ei aina käy yksiin oikeuden ja koetun oikeudenmukaisuuden kanssa. ”Oikeus ei voi koskaan olla yhteiskunnan (Gesellschaft) taloudellista tilaa ja sen edellyttämää kulttuurikehitystä ylempänä” (Marx, 1875), mutta se voi jäädä jälkeen – ja on nyt jäänyt – taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen avaamista mahdollisuuksista oikeudenmukaisuuden edistämisessä.

Kansakunta on lähtökohdiltaan kuviteltu mutta todellinen kansalaiskunta. Kansallisvaltio on perustuslaissa sovittu (valtio)kansalaisten yhteisömuoto, joka määrittelee vapaudet – siten oikeudet ja velvollisuudet – kansalaisten kesken.

Kansakunnan ja siten kansallisvaltion perusta, olemassaolon lähde ja perusta on kuitenkin toisaalla – luonnossa. Jokaisen yhteisön on ratkaistava tavalla taikka toisella suhteensa luontoon, ts. kuinka pysyä hengissä ja jopa saavuttaa – ainakin hetkittäin – onnea ja onnellisuutta elämän aurinkoisina päivinä.

Määritellessään vapauksia, oikeuksia ja velvollisuuksia kansalaisten kesken, perustuslaki tulee määritelleeksi myös kansalaisten ja kansallisvaltion suhteen luontoon, ja siten työhön ja tuotantoon yleensäkin. Yksityisessä työssä ja tuotannossa tuotettujen tuotteiden arvo ja merkitys mitataan jälkikäteen markkinoilla. Tämä viimekädessä rajaa ja säätelee nykyisen kansallisvaltion toimintamahdollisuudet. Arvolla on siis yhteiskunnallinen muoto, jonka kautta se realisoituu.

Luontosuhteemme kehitys on kuitenkin kulkenut ja kulkee aivan eri teitä ja eri tahtia kuin kansallisvaltioiden kehitys, joka on verrattain nuori ilmiö. Tätä nykyä – vuosituhantisen historiallisen kehityksen tuloksena – luontosuhteemme on aivan valtava, hyvin intensiivinen ja impulsiivinen, globaalien tuotantoketjujen ja -verkostojen kokonaisuus, joka on vain yhdeltä nurkaltaan kiinni kansallisvaltioissa.

Kansallisvaltioiden tehtävänä on – tosin yhä rajoitetummin – huolehtia uusintamisesta, reproduktiosta sanan laajassa mielessä. ts. huolehtia osaavan ja terveen työvoiman saatavuudesta, paikallisyhteisöjen- ja markkinoiden infrastruktuureista ja turvallisuudesta. Valtiovalta ei todella ole vain yövartiossa (night watch) vaan päivätuntumassa (day touch), ainakin täällä Pohjoismaissa.

Kansalaisina emme ole päättämässä mitä, miksi, miten, missä ja milloin (M5– päätökset) meille tarkoitettuja tuotteita ja palveluksia tuotetaan kuin korkeintaan jälkikäteen, voimaperäisesti taivuteltuina, markkinoilla. Olemme kyllä toimijoita työssä, mutta meille ei muodostu käsitystä ja kokemusta, siis omakohtaista suhdetta taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti hyödyntämäämme luontoon eikä sen muihin hyödyntäjiin  – niihin toisiin.

Jakaudumme siis kahteen porukkaa: niihin, joilla on omaisuus lähtöisiä tuloja (M5-päättäjät) ja niihin, joiden tulot perustuvat palkkatyöhön. Omakohtaista ja erityistä oikeutta olemassaoloon ei voida meille kenellekään taloudellisesti taata koska työmme arvolle annettu markkinavälitteinen muoto, mikä vähät välittää meidän itse kunkin työstä tai sen arvosta. Vastaavasti, ne, jotka pelaavat omaisuudella hankkiakseen lisää omaisuutta, ovat yhtä epävarmalla perustalla: kaiken voi menettää hetkessä.

Taloudellinen järjestelmä, jota kutsumme kapitalismiksi, ei pysty siis uusintamaan itseään vaan pitää sisällään sovittamattoman vastakohtaisuuden. Tämä vastakohtaisuus on ratkaistu jakamalla kilpailullinen yhteisö (society) valtioon ja (kansalais)yhteiskuntaan. Tämä erottelu kokonaisuuden sisällä (separation-in-unity) johtaa pakolliseen vaihto- ja käyttöarvojen rinnakkaiseloon ja keskinäiseen taisteluun resurssien kohdentamisessa ja päätöksenteossa.  (Reuten, Williams 1989, 291-294).

Koettu oikeudenmukaisuus, legimitaatio, asettuu vastakkain nykyisen, markkinavälitteisen arvomuodon kanssa: oikeudenmukaista olisi kohdella meitä kansalaisia kanssalaisina, siis erilaisina ja yksilökohtaisesti todellisessa luontosuhteissamme, ei samana ja samanlaisena, alistettuna työvoimana.

 

Kaappaus ja kumous

Palatkaamme  vielä hetkeksi vuoteen 1918. Yhteiskunta oli tuolloin jakautunut jyrkästi kahtia järjestyksenpidonkin osalta. Se oli paikallisesti organisoitu hyvin eri tavoin, yleensä joko suojelukuntien tai työväenkaartien voimin. Marraskuussa vuonna 1917 pidettiin Mäntyharjulla kokous, joka päätti ehdottaa, että eduskunta perustaisi kansanmiliisin ja lakkauttaisi sekä suojelukunnat että työväenkaartit, koska ne herättivät väestön keskuudessa vain ”kiukkua ja kiihtymystä”. Ylioppilaat Helsingissä puolestaan vaativat suojeluskuntien ja järjestyskaartien aseistariisumista. (Manninen, 1992, 361).

Näin ei kuitenkaan käynyt vaan maan laillinen, valtiollinen oikeistohallitus valitsi ”kovan järjestyksen” toteuttamisen työkalukseen yhteiskunnan toisen osapuolen, suojelukunnat – tehden siten ”eräänlaisen vallankaappauksen” (Alapuro 2017, 196).

Jo syksyllä 1917 työväenlehdet kirjoittivat, että ”Sosialidemokratia tahtoo laillisuutta, mutta se ei anna laillisuuden tappaa itseään” (Eteenpäin, 18. 10. 1917). Tammikuussa 1918 tilanne avautui näin:

”Nälkäiselle ja näännytetylle työväestölle puhuvat nämä viimeaikaiset tapaukset riittävän selvää kieltä. Työväenluokka anoo vallassa olevilta lievitystä puutteisiinsa, pyytää leipää nälkäänsä. Kuuluuko vallassa olevan luokan korviin näännyksissä olevan kansanluokan hätähuudot? Kuuluu. Vastataanko? Vastataan. Mutta miten vastataan! Määräämättömiä summia myönnetään aseiden hankintaan, asejoukkojen kuntoonpanoon ja ylläpitämiseen. Ja ne lähetetään luomaan ’lujaa yhteiskuntajärjestystä’. Lyijymakkaraansa syöttämään kansalle.” (Työmies 23. 1. 1918)

… ja Sosialisti (29.1.2018):

”Toiselta puolen on siis nykyinen taistelu köyhälistön taistelua ihmisoikeuksiensa puolesta, kun toiselta puolen taas porvariston hyökkäys köyhälistöliikettä vastaan on epäoikeutetun luokka asemansa säilyttämiseksi ja vieläpä vahvistamiseksikin.”

 

Porvaristo haki kansallista vapautusta Venäjästä mutta samalla puolusti laillisuutta ja olemassa olevaa järjestystä yhteiskunnassa. Työväki puolestaan haki myös kansallista vapautusta ja sen lisäksi oikeudenmukaisuutta yhteiskuntaan – siis mm. parlamentarismin toteuttamista, kunnallislakien säätämistä, maanvuokralakia, työväensuojelulakia, vanhuus- ja sairauseläkkeitä, oppivelvollisuuden toteuttamista, uskonnonvapautta ja kieltolakia.

Olisi ollut oikeudenmukaista ja laillista lakkauttaa tai yhdistää yhdeksi valtion järjestysvoimaksi suojelukunnat ja työväenkaartit. Se oli mahdotonta jo senkin vuoksi, että jo vuosikausia oli käyty psykologista sodankäyntiä, jossa molemmin puolin toista osapuolta haukuttiin ja paneteltiin mitä hirveimmillä nimityksillä ja huhuilla. Perussyy oli kuitenkin se, että porvaristo ei halunnut myöntää työväelle täysivaltaista kansalaisuutta yhteiskunnan luontosuhteiden hallinnassa, siis työssä.

Oikeus ei voittanut vaan tavoiteltu yhteiskunnallinen vapautus jäi laillistetun ja kaapatun väkivallan uhriksi. Vailinainen kompromissi syntyi vasta kun toinen armeija oli tuhottu, 30 000 ihmistä kuollut ja 80 000 vangin kohtalo selvitetty.

Lopputulema

Jos ja kun oikeuden toteutuminen on sidoksissa taloudellisiin ja kulttuurisiin edellytyksiinsä, on meillä vapaus ja jopa velvollisuus haastaa laillisuus niiden kehityksen myötä, säännöllisesti. Oikeus ja siten totuus ovat poliittisia ja siten vapautta itsessään, mutta vain siinä määrin kun ne halutaan ja uskalletaan siksi avata.

 

Kirjallisuutta

Alapuro, R. 2017. Valtio ja vallankumous Suomessa (State and revolution in Finland, 1988, kääntäjä M. Alapuro). Tampere: Vastapaino.

Haapala. P.  1995. Kun yhteiskunta hajosi : Suomi 1914-1920. Helsinki: Painatuskeskus.

Keskisarja, T. 2018. Luento 4.4., Museokeskus Vapriikki.

https://www.aamulehti.fi/uutiset/tunnettu-historioitsija-pamautti-niiniston-edessa-tama-oli-vuoden-1918-pahin-rikos-peruste-tohria-mannerheim-patsas-ja-virtsata-svinhufvudin-haudalle-200856752/?ref=rns_fb

Kiiskilä, O-M. 2010. PUNAINEN MYRSKY Suomen työväenlehdistön taistelu vallankumousvuosina 1917 – 1918. Suomen historian pro-gradu, Heinäkuu 2010. Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Manninen, O. (toim.) 1992. Itsenäistymisen vuodet 1917-1920 : 1, Irti Venäjästä. Helsinki: VAPK-kustannus/Valtionarkisto.

Marx, K. 1875, suom. 2005. Kritik des Gothaer Programms (Gothan ohjelman arvostelua) Sosialismi.net

Matikainen, J. 2018. Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi  Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917-1918. J y v ä s k y l ä s t u d i e s  i n  h u m a n i t i e s 338. Jyväskylä: Jyväskylän Yliopisto.

Reuten, G., Williams, M. 1989. Value-Form and the State  The tendencies of accumulation and the determination of economic policy in capitalist society. New York: Routledge.