Kaikki puolueet Suomessa hyväksyvät ja pitävät yhtenä keskeisimpänä lähtökohtanaan pyrkimystä yhteiskunnalliseen tasa-arvoon. Tähän yhteisrintamaan on ilmoittautunut kaksi uutta surullisen hahmon ritaria, Alexander Stubb ja Timo Harakka.
Katsotaanpa hieman tarkemmin.
Muodonmuutos 1: Alexander Stubb – saalistajasta hoivaajaksi
Aleximme puhui vielä muutama vuosi sitten itsevarmasti ja kuin koko maailman valloittaja:
”Minä näen euron oleellisesti darvinistisena valuuttana. Siinä on kysymys eloonjäämistaistelusta. Ja siten kysymys kuuluu pitäisikö poliitikkojen vai markkinoiden määrätä vahvimmat. Minä haluaisin sanoa, että markkinoiden pitäisi.”
”Me tarvitsemme Eurooppaan enemmän kilpailua, liikkuvuutta ja kapitalismia – emme vähemmän.”
”Toistaiseksi Euroopan institutionaalinen ydin ei ole todella toteutunut, mutta tällä kertaa se saattaa olla toteutumassa – markkinoiden toimesta.”
”Eli ne maat jotka ovat kolmen A:n luottoluokituksessa heillä on moraalinen oikeus ja taloudellinen tahto viedä integraatiota eteenpäin ja antaa muille myös neuvoja.”
”Unioni tarvitsee budjettitsaarin, talousasioiden komissaarin jolla on vahvistettu valta pitää jäsenvaltiot suoralla ja kapealla polulla. Ja muistakaa, minä olen suomalainen – en puhu tsaarista kevyesti.”
… mutta eipä puhu enää. Snellman säätiön talviseminaarin puheessaan 16. 12. 2015 Alex halusi jotain aivan muuta. Hän asettui puolustamaan kaikkea sitä, mitä kaikki suomalaisetkin haluavat puolustaa: Elämää turvallisessa ympäristössä, ympärillä olevien ihmisten auttamista, ympäristön suojelemista, kaikkien maailman ihmisten tasa-arvoista kohtelua, heikoimpien ja vähäosaisten huolehtimista yhteiskunnan toimesta (Kansan arvot –tutkimus 2015).
Tämä on Alexin Uusi Suomi ja Kokoomuksen Suomi: ”Kokoomus on aito kansanliike, jonka tavoitteena on luoda mahdollisuuksien tasa-arvon Suomi”.
Neoliberaalista, sosiaalidarvinistisesta Alexista on siis puoluevoimin muokattu sosiaalisen markkinatalouden ordoliberaali, Jyrki Kataisen linjan jatkaja: “Kokoomus on vahva talousosaaja ja todellinen valtionhoitaja”. ”Se on hieno jatkumo ja olen joka ainoa päivä ylpeä saadessani olla osa sitä”, Alex toteaa. Ja edelleen: Alexin uusi Kokoomus on ”jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuden tunnistamista ja tunnustamista. Jokaisen ihmisarvon järkähtämätöntä kunnioittamista. Näistä kumpuavaa mahdollisuuksien tasa-arvoa.”
Muodonmuutos 2: Timo Harakka – sosialistista Supercell(sosial)istiksi
Timo Harakka, tietokirjailija ja talouskriitikko on tunnustautunut uuden aallon sosialistiksi, Supercell-sosialistiksi, Supercellistiksi. Miksi? Siksi kun Superscell –yhtiön omistajat maksoivat lakisääteiset veronsa Suomeen. 😉
Ei vain tämä vaan paljon muuta: Timo on kirjoittanut ohjelmajulistuksen demareiden pelastamiseksi: Uusi aalto – Liike 2020!
Timonkin filosofiassa ”tärkeä käsitepari on mahdollisuuksien tasa-arvo”. Supercell(sosia)listin vakaumus on ”että mahdollisuuksien tasa-arvo on Suomen tärkein kilpailukykytekijä – varsinkin kun sanaparin molempia osia painotetaan yhtä vakavasti. Timon vakaumus on myös, että ”yhteiskunnan ja markkinoiden kesken on luotavissa keskinäisen kunnioituksen sopimus, jota perinteinen etujärjestöjen kabinettikoneisto tukee, jos kykenee.
Tavoitteena ”on eurooppalainen ja kansainvälinen Suomi, joka on sitoutunut globaaliin avoimeen markkinatalouteen ja osaa sitä myös hyödyntää. Se tarjoaa yrityksille vapautta, mutta vaatii myös paljon. Se haluaa taata reilun kilpailun. Se tarjoaa mahdollisuuksien tasa-arvon niin ihmisille kuin yrityksille.” (kurs. mvv) …
”Uudessa tehtävänjaossa yhteiskunta hyväksyy, että yritykset tavoittelevat voittoa, eivät työpaikkoja. Vastikkeeksi liike-elämä hyväksyy, että yhteiskunta rahoittaa työllisyyttä, jolla ei ole markkina-arvoa.”
Timolle työ ei ole arvo vaan etu. Ja kun työ on vain etu niin “kun puolustamme työntekijöitä, kuvittelemme puolustavamme arvoja, vaikka puolustamme etuja”. Tällöin ”menetämme toimintamme tärkeimmän oikeutuksen.”
Timon työväenliike on typistynyt ay-liikkeeksi omien etujen – siis väestön suuren enemmistön – puolesta. Se ei siis ole liikettä työn vapauttamisen puolesta? Miksi luopua tuosta oikeutuksesta?
Mahdollisuuksien tasa-arvo eriarvoisuuden lisäämisen bulvaanina
Puhuessamme tasa-arvosta meidän suhteuttava tasa-arvo vähintäänkin kolmeen eri asiaan: mikä on tasa-arvon tavoite, mikä on tarkastelutaso ja miten tasa-arvo suhtautuu vapauteen.
Tehkäämme aluksi kaksi erottelua: tarkastelemmeko tasa-arvoa mahdollisuutena vai reaalisena tuloksena? Ja toiseksi: onko tarkastelumme tasona yksilö vai yhteisö? Näistä saamme neljä näkymää tasa-arvoon:
Konservatiivinen tasa-arvo tarjoaa yksilöille mahdollisuuksia, mutta jättää yksilön omaan varaan pystyykö hän käyttämään tarjottuja mahdollisuuksia.
Liberaali tasa-arvo tukee yhteisöjä, joissa mahdollisuuksien toteutuminen helpottuu ja mahdollistaa ”toisen mahdollisuuden” avautumisen, jos tarvis.
Edistyksellinen tarkastelu ei keskity mahdollisuuksiin vaan siihen, että tuloksien erot – kuten vauraus, oppimistulokset – jäävät kohtuullisen pieniksi ja että tarvittaessa ryhdytään yhteisiin toimiin erojen kaventamiseksi.
Reaalisen tasa-arvon toteuttaminen keskittyy vähentämään niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tuottavat eriarvoisuutta. Se näkee yksilöllistymisen oman yhteisön tuottamisena. Se ei ole vapautta jostakin (freedom from), ei vain vapautta johonkin (freedom to) vaan myös ja erityisesti vapautta yhdessä (freedom with).
Reaalinen tasa-arvo ja vapaus
Vapaus ja tasa-arvo asetetaan usein toinen toistaan vastaan. Tasa-arvon vähentämistä puolustetaan vapauden lisäämisellä. Vapaus ja tasa-arvo ovat siis vastapunnuksia, joiden tulee tasapainottaa toisiaan. Miksi vapaus ja tasa-arvo asettuvat toistensa vastakohdiksi?
Ottakaamme esimerkki koulutuksesta. Perinteellisesti koululaitos on kokenut vapaudeksi sen, että se on voinut eristäytyä lähiyhteisöstä – ankeasta arkipäivästä, markkinoiden hälystä ja tehtaiden pauhinasta, ennakkoluuloista, tavaroiden kimalluksesta, rahan kiihottavuudesta – saadakseen opiskelijat kiinnostumaan ajattomammista ja yleisemmistä, ihmisen kannalta laajakantoisemmista ongelmista ja kysymyksistä. Siis totuudessa, sen etsimisessä ja löytämisessä on myös vapaus.
Tämä ajatus kääntyi 1990-luvulla nurinniskoin: totuus löytyy vapaudessa. Koulun vapaus on siinä, että se avautuu ympäristönsä vietäväksi. Onko tämä sitoutumista vai sitomista? Onko tuon arkipäivän luonne muuttunut siten, että se antaa mahdollisuudet rikkaampaan oppimiseen kuin luostarikouluperinne?
Ainakin yksi muutos on tapahtunut. Koulu on menettänyt jo aikaa sitten monopolinsa uusien oppimiskokemusten tuottajana. Mitä siis olisi koulussa nyt opittava, tässä uudessa tilanteessa? Koulussa on itse kunkin opittava oman yhteisöllisyytensä synnyttäminen, siis yksilöllistymisensä. Yksilöllistyminen on oman yhteisön tuottamista, ”learning by making”.
Vapauden ja tasa-arvon -käsitteiden keskinäissuhteen perinteellisen tulkinnan perusajatus on, että meille ihmisille on annettu rajallinen määrä vapautta. Yhteiskunnallisessa kamppailussa keskeistä on vapaudenjakotaistelu. Kysymys on nollasummapelistä, jossa yhden voitto on toisen tappio. Toinen ihminen on siis minun oman vapauteni este. Minun on kuitenkin sallittava toisille edes jossain määrin vapautta, jotta hänkin sallisi sitä minulle. Kysymys on siis voimasuhteista. Vapaus mahdollisuuksien jakotaisteluna ja tasa-arvo mahdollisuuksien uudelleenjakona ovat toistensa peilikuvia.
Entäpä jos vapauden määrä ei olekaan jumalalta saatu tai luonnon ehdottomasti rajaamaa. Jospa sen määrä onkin keskeisesti kiinni sen tuottajista, ihmisistä. Kaksi tai kolme ihmistä pystyvät tuottamaan siis jotain sellaista mitä yksi ei koskaan kykene luomaan. Toinen ihminen onkin yksi vapauteni lähteistä eikä sen esteistä. Eikö tasa-arvo merkitse silloin täysipainoista mahdollisuutta osallistua – omien voimien mukaan – tuohon vapauden luomiseen?
Yksilöllinen moninaisuutemme ja rikkautemme on siten keskeisellä tavalla riippuvainen siitä, miten erimuotoisten toimintojen kautta olemme tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Kaikki toimenpiteet, jotka avaavat mahdollisuuksia yhteiseen toimintaan ja opiskeluun, avaavat mahdollisuuksia monipuolisempaan yksilöllistymiseen ja siten kaikkien vapauden lisääntymiseen.
Entäpä sitten surullisen hahmon ritarimme?
Alexin muodonmuutos on niin perustavanlaatuinen, että se ei vaikuta vilpittömältä eikä aidolta vaan poliittisia tarkoitusperiä varten tehdyltä brändin muokkaukselta.
Timon tapaus on juuri päinvastainen: hän haluaisi luoda demareille uuden brändin. Hän vaikuttaa vilpittömästi etsivän uutta hahmoa, liikettä ja kantoaaltoa demareille. Hän miettii ankarasti valtion, markkinoiden ja kapitalismin suhteita ja työnjakoa: ”Karu totuus on, että tavallinen työ katoaa …. Tuleva yhteiskunta ei ole palkkatyön yhteiskunta. Kaikki merkit näyttävät, että digitaalisessa maailmantaloudessa ainut työväen liike on ovesta ulos.”
Timo jatkaa: ”Puheenjohtaja Antti Rinne on siis oikeassa, kun hän on nostanut puolueen tärkeimmäksi arvoksi vapauden. Haaste on, että annamme sanalle sisällön. Mihin ihminen on vapaa – ja mistä – kun hän toimii yhdessä toisten kanssa, menneitä, nykyisiä ja tulevia polvia kunnioittaen? Meidän on vakuutettava suomalaiset: jokaisen vapaus lisääntyy, kun kaikkien vapaus lisääntyy.” Siis niin yritysten kuin työntekijöidenkin.
Valitettavasti Timo jää konservatiivisen mahdollisuuksien tasa-arvon vangiksi. Hän ehdottaa murenevan ja vähenevän yksityisen, yritysjohtoisen palkkatyön rinnalle yhtä haperoa valtion valvomaa palkkatyötä.
On tehtävä ero palkkatyön (labour) ja työn (work) välille. Reaalinen tasa-arvo merkitsisi juuri vapauden olennaista laajentamista ja palkkatyömuodon ylittämistä – siis oven avaamista sivistävälle, vapaalle työlle. Siis mille?
Sellaisille työyhteisöille, joissa ”jokaisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto” (Marx). Työyhteisöissä voisimme siis yhdessä päättää mitä, miksi, milloin, miten ja missä tuotamme hyödykkeitä tai/ja palveluita ja – mikä tärkeintä – kuinka hyödynnämme yhteisen työmme tulokset.
Miksi siis vapaa, sivistävä työ (work) on arvo eikä etu? Työ on ainoa tapa oppia konkreettisesti ja reaalisesti tietämään, tuntemaan ja ratkaisemaan keskeiset, yhteiset globaalit haasteemme, nyt erityisesti luontokatastrofin haasteet. Työhän on – kuten hyvin tiedämme – viime kädessä aineisten vaihtoa ja keskustelua luonnon kanssa.
Lähteitä
Harakka, Timo (2016) Liike 2020 Uusi aalto. Mustemaalari vuosikirja 2016, ss. 20-33. https://issuu.com/ssslliitto/docs/sssl_mustemaalari_2016 (12.02.2016)
Stubb, Aleksander (2015) Suomi pystyy parempaan. Alustus Snellman säätiön talviseminaarissa 16. 12. 2015. https://www.kokoomus.fi/uutiset/stubb-suomi-pystyy-parempaan-yhdessa/
Volanen, Matti Vesa (2003) Tasa-arvon periaatteellisuudesta, teoksessa Osmo Lampinen, Erkki Laukkanen, Olli Poropudas, Heikki Ravantti, Risto Rinne, Matti Vesa Volanen: Kohti asiantuntijayhteiskunnan koulutuspolitiikkaa, toim. Olli Poropudas, Matti Vesa Volanen, s. 16. Helsinki: kirja kerrallaan.