Saatteeksi: Vasemmistoliiton periaateohjelmakeskustelu käynnistyy 16. 5. tilanteessa, jota ei varmaan kukaan osannut arvata silloin kuin ajatus periaateohjelman uusimisesta syntyi. Joudummekin nyt paneutumaan huomattavasti periaateellisempiin ja kauaskantoisempiin kysymyksiin pystyäksemme esittämään lyhyen, konkreettisen ja innostavan kertomuksen kaikesta siitä mihin uskomme ja minkä puolesta käymme  kamppailua. Tässä ei ole vielä kertomus vaan aineksia sen rakentamiseen, niin toivon.

 

Ensimmäinen vasemmisto, siis porvaristo, nousi aikoinaan kapinaan aatelistoa ja papistoa vastaan. Valistuksen lapsina ja tekniikan innoittamana he ryhtyivät valloittamaan maailmaa ja hajoittivat perinteelliset yhteisöt (Gemeinschaft) pakottamalla palkkatyöhön entiset alustalaiset ja palkolliset. Työstä pudotettiin pois tosi, hyvä, kaunis ja reiluus ja ne siirrettiin tieteen, taiteen, politiikan ja markkinoiden huoleksi, valtion ja porvarillisen yhteiskunnan (Gesellschaft) piiriin. Yhteisöllisestä itsensä ja työvälineensä omistaneesta tuottajasta tuli yksityistä työn voimaa, työvoimaa.

Toinen vasemmisto uskoi, että valtio voi palauttaa kaivatun yhteisöllisyyden asettumalla ensitöikseen kaiken omistajaksi. Valtiokapitalismiksi jäätyneen hankkeen alkuperäisellä ajatuksella kaikin puolisesti kehittyneestä ihmisestä ei ollut siten taloudellista eikä yhteisöllistä perustaa.

Kolmas vasemmisto, erityisesti täällä meillä Suomessa, otti juuri valtion ”työvoiman uusintamistehtävän” (koulutus, sote, infra …) huolekseen kristillis-sosiaaliselta pohjalta ja kulttuuriliberalismin lähtökohdasta: yhteisön rakentamisessa ei ole kysymys eriarvoisten ihmisen ”yhteisen” etsimisestä vaan samanarvoisten ihmisten erilaisuuden ottamisesta mukaan yhteisöjen moninaistamiseen ja rikastamiseen. Lippuumme kirjoitettiin “todellinen vapaus kaikille”, “demokraattiset yhteisöt”, “kestävä kehitys”, mutta reaalisesta suhteestamme luontoon, työstä ja tuotannosta, ei juuri mitään.

Nyt ei kuitenkaan eettinen tai moraalinen vetoaminen hyvä elämän puolesta riitä.

Tavoitteeksi on asetettava tosi, hyvä, kaunis ja reilu elämä.

 

Miksi?

Toden juuri ja lähde on luonto, hyvän ihmiskunta, kauniin ihmisen ja luonnon suhde, reiluuden ihmisten keskinäiset suhteet.

Luonto avautuu meille totena, tosiasioina, jotka meidän on itse kaivettava esiin. Tosiasiat ovat siis meidän tekoamme (Tatsach, fact) paljastaen jonkun puolen, osan siitä mikä on luonnossa välttämätöntä ja mikä mahdollista suhteessa meihin, ihmisiin.

Siinä, missä kansallisvaltioiden korkein eettinen sitoumus, hyve, oli oman hengen antaminen kansakunnan puolesta, niin nyt korkein hyve on eettinen sitoutuminen ihmiskunnan toden, hyvän, kauniin ja reilun elämän edistämiseen niin kuin se nyt on ensikertaa ihmiskunnan historiassa määritelty YK:n Agenda2030:ssa ja 17 kehitystavoitteessa. Se on käytännöllistä humanismia.

Ihmisen reaalisessa suhteessa sisäiseen ja ulkoiseen luontoon – siis työssä ja tuotannossa – meidän on palattava dialektiikkaan tai dialogiin – miten se halutaankin sanoa – ulkoisen luonnon kanssa sisäistä luontoamme kouliaksemme: on rakennettava uusi teoria elämästä, ulkoisen ja sisäisen luonnon suhteesta, kulttuurien kulttuuri.

Niin rajattomasti kuin innostummekin luonnon kauneudesta, niin yhtä tiukasti meidän on huolehdittava siitä, että työ ja tuotanto on rakennettu toden, hyvän, kauniin ja reiluuden toteuttamiseksi. Kauneus on työn metodinen perusta.

Reiluuden toteuttaminen edellyttää, että tunnistamme ja tunnustamme olevamme kaikki ja kaiken aikaa yhteiskunnallisia tuottajia, eritoten tätä nykyä Pohjoismaissa. Me tuotamme koti-, yhteisö- ja julkistalouden piirissä sen perustan, jolle vaihtoarvotalous (kulutus/palkkatalous) tukeutuu kaikilta osiltaan.

Meidän yhdessä tuottamallemme yhteiskunnalliselle ajalle, omalle ajallemme, asettaa luonto nyt tiukat ehdot: 1) uusitumattomien luonnonvarojen käyttöä on radikaalisti vähennettävä ja nopeasti, 2) uusiutuvien luonnonvarojen uusintaminen on mitoitettava kestävälle tasolle. Nämä on toteutettava sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla.  Ja mikä tärkeintä, meillä on vain hyvin rajatusti aikaa toteuttaa tämä muutokset. Aika on keskeisin rajallinen resurssimme.

Tämä merkitsee, että talon pitomme, siis maapallomme talous on käännettävä luontojaloilleen: huolenpitotalouden (care economy kaikkinensa) tuotannollisten tavoitteiden on määrittettävä (luonnon)kulutustalouden sitoutuminen uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön yhdessä sopimassamme aikataulussa, siis kahdessa, kolmessa vuosikymmenessä.