Tervehdys ulkosaaristosta, Nötöstä, missä merestä heijastuva aurinko ja kalliot paljaaksi nuollut tuuli ovat läsnä vuoden pimeimpään aikaan.
Raksamiehet saapuvat illalla sysipimeydestä otsalamppujen kanssa kaupalle. Näen sen ikkunasta ja olen heitä vastassa avaamassa oven. He ostavat paljon ruokaa ja kutsuvat taloani, jossa puoti sijaitsee ja lauttarantamiljöötä kaupungiksi, päivän ainoat asiakkaat. Tunnistan tunteen. Kun on ollut päivän melomassa näkemättä ketään ja saapuu mereltä kylän keskukseen, jossa palaa koko saaren ainoa katuvalo – lauttarannan lamppu, on kuin saapuisi suureen metropoliin.
Ranta on saaren sydän. Laskimoina ja valtimoina toimivat sen kautta kulkevat pääreitit pohjois- ja eteläosiin saarta. Yhtä väylää voisi jopa kutsua hiekkatieksi, loput kulkureitit ovat kärry- ja kinttupolkuja, polveillen metsissä ja kallioilla. Ihmiset kuljettavat tavaransa työntäen maitokärryjä. Joillain on käytössään mönkijät tai veneet.
Talvella kylän keskus sulautuu erämaahan, luonto tulee lähemmäs. 400 hehtaarin saarella on läsnä vain kuusi ihmistä. Eilen hämärän rajamailla näin valkoisen vilahduksen, kuin haamun, hyvin nopean ja aivan hiljaisen. Päivällä kävin tarkistamassa paikan – pirunpellon kallion päällä – ja löysin hirven papanoita. Uskomatonta, ettei risahdustakaan kuulunut kun se juoksi. Yleensä hirvet ovat sellaisia rymistelijöitä.
Aamusella join kahvia ja höpöttelin puhelimessa, kun kuului outo tömähdys. Juoksin alas kuistille, joka on merelle päin. En ajatellut että se mitään erikoista olisi, mutta jos olisikin. Täällä kun tömähdyskin on tapahtuma. Mantereella edes hälytysajoneuvon sireeni ei ole tapahtuma.
Täällä tapahtuukin verrattain paljon. Lahti tarjoaa yllätyksiä aina, kun vähiten odottaa. Kerran merivartioston hinauksessa tulipalon kärsinyt paatti saapui laituriin, toisena päivänä pimeydestä saapui laivallinen sukeltajia. Estonian uppoamispaikkaan ei ole matkaa kuin muutama kymmenen kilometriä. Meri antaa ja meri ottaa.
Juoksin kuistille selvittämään äänen mysteeriä. Jälkikäteen selvisi, että viidentoista kilometrin päässä oli ollut puolustusvoimien harjoitukset, mutta tämä pommi oli ajanut minut ulos tarkistamaan rannan ja horisontin. Huomasin laitureiden välissä näkyvän valkoisen aaltoilevan muodon. Oliko se suuri valkoinen muovipussi aaltojen heiluteltavana tai merivaahtoa? Sellaista ei näkynyt muualla, meri velloi tummana ja vaativana.
Hain kumisaappaat ja juoksin katsomaan. Vitivalkoinen, kuollut joutsen oli vedessä. Sen pitkä kaula oli ojentunut kauas. Katsoin kalmoa silmiin. Paljon asioita vilahti mielessä. Moni puhuu voimaeläimistä ja etäisistä uniolennoista, mutta minä elän eläinten keskellä, erämaassa. Unikuvat tapahtuvat todellisuudessa.
Kalmo pitäisi siirtää pois kylärannasta sellaiseen paikkaan, jossa luonto voisi rauhassa hoitaa tehtävänsä. Hain sisältä oranssit kumihanskat ja sadetakin.
Kurotin kohti joutsenta. Se oli suuri ja puhdas. Nostin ensin pään, sitten kehon. Pitkän kaulan vuoksi minun täytyi kantaa sitä sylissä kuin pientä lasta, linnun kaula lähellä omaani. Se painoi varmasti yli kymmenen kiloa. Mieleeni tuli Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli. Nousin kuollut enkeli sylissä ylös kalliolle. Lintu tuoksui merilevältä ja sen kiiltävät sulat hylkivät pieniä vesipisaroita, jotka olivat järjestäytyneet helminauhoiksi. Olento tuntui hauraalta, vaikka se oli jämäkkä hengetön haaska. Kuljin varovaisesti etten liukastuisi, etsin katseellani sammalta, joka toisi askeleeseen varmuutta.
Meri kävi tuulisen tummana, päivänä ilman aurinkoa, kosteutta on ilmassa paljon. Se ei ole usvaa – näkyvyys on hyvä, eikä oikein sadettakaan, koska se ei kastele, vaan jotain siltä väliltä. Tuntuu kuin leijuisin vedessä, jossa voin hengittää, niin kuin unessa olen hengittänyt veden alla. Laskin joutsenen rantakiville, jotta sen perhe voisi mahdollisesti vielä tavata rakkaansa. Puoliso ja tämän vuoden poikanen olivat vielä lahdessa, josta olin nostanut ruumiin pois.
Asettaessani joutsenen maahan elämän kellon viisari raksahti askeleen eteenpäin. Vain kallionkulman takana on se päivä, jolloin kellon olisi vuoro lyödä keskiyön lyöntinsä minulle.Silloin kallio, meri ja tuuli jäävät todistamaan elämän ihmettä, kun minun tietoisuuteni on poistunut.
Mikäköhän joutsenkuningatar se eilen kuollut lintu mahtoi olla, kun tänään on lahti täynnä joutsenia, yli 30 lintua oli saapunut paikalle. Vieraat ovat valkoisissa asuissa, paikalle luonnontyötä toimittamaan tulleet korpit ja varikset mustissa, seremoniamestareina kallion yllä liitävät merikotkat