Tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius kirjoitti hiljattain Helsingin Sanomissa (2.3.2019) populistisen nationalismin kasvusta Euroopassa. Myös Suomessa nationalistiset äänenpainot ovat sähköistäneet poliittista keskustelua, erityisesti maahanmuuttoa koskien. Vaalien alla maahanmuutosta on väkisin tehty jonkinlaista valtion vihollista.
Olen julkisesti kertonut olevani monikulttuurisen Suomen puolustaja. Mallia Suomelle olen esittänyt Wileniuksen tapaan Kanadasta, jossa olen saanut useamman kerran myös itse vierailla. Vierailuillani olen ollut vaikuttunut näkemästäni. Vaikuttuneisuuden taustalla on ollut kanadalaisille perityypillinen tapa kohdella erilaisista taustoista tulevia ihmisiä avoimesti ja huomioonottavasti. Ulkomaalaisena minua kohtaan on esitetty vilpitöntä kiinnostuneisuutta ja äärimmäistä vieraanvaraisuutta, mistä päällimmäiseksi on jäänyt suuri kiitollisuus ja halu palata maahan uudestaan.
Kanadalainen suvaitsevaisuus on monen tekijän summa. Vahvimmin sitä selittänee maan historia. Katoliset ja protestantit uskaltautuivat aikanaan elämään yhdessä lihavan riidan sijaan laihassa sovussa. Maan nykypolitiikassa taas on haluttu tietoisesti vahvistaa yhden kulttuurin suosimisen sijaan ajatusta kulttuurisesta moninaisuudesta, jossa yksikään ryhmä ei ole toista ylempänä. Tämä on puhutellut niin uusia, omaa lokeroaan etsiviä maahanmuuttajaryhmiä kuin jo esimerkiksi pidempään maassa asuneita kanadanranskalaisiakin. Monikulttuurisuudesta onkin tullut kansallisena arvona Kanadassa likimain yhtä tärkeä kuin kansallishymni tai vaahteralippu.
Vieraillessani Ottawassa, Kanadan pääkaupungissa, vietettiin maassa itsenäispäivän juhlallisuuksia. Kanadassa kansallishurmos on vahvaa, mutta se ei ole eksklusiivista. Itsenäisyyspäivä on kaikkien kansalaisten juhla, myös niiden yli 20 prosentin vierassyntyisten kanadalaisten keskuudessa. Reissuillani ihastuin erityisesti Torontoon, jossa monikulttuurisuudella on vahva ja myönteinen aura. Kaupungin sanotaankin olevan maailman monikulttuurisuuden keskus, ja ulkopuolisena sen toden totta huomaa. Myös paikalliset ovat kaupunkinsa monikulttuurisesta imagostaan syystä ylpeitä.
Suomi voisi olla kuin Kanada. Tämä kuitenkin edellyttäisi sitä, että monikulttuurisuutta ja kansallisuusaatetta ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina arvoina vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä. Kanadassa maahanmuuttajia pidetään myös aina lähtökohtaisesti potentiaalisena työvoimana, ei sosiaaturvaa potentiaalisesti hyväksikäyttävänä riskiryhmänä. Suomessa jaksetaan jatkuvasti mouhottaa siitä, miten maahanmuuttajat tulevat näpistämään sosiaalietuutemme ja viemään rahat heikoimmassa asemassa olevilta kantasuomalaisilta.
Monikulttuurisuus ja avoin maahanmuuttopolitiikka on Suomessa monin paikoin leimattu vahingolliseksi. Kritiikki on yksisilmäistä ja ennakkoluuloista. Kanada on oivallinen osoitus siitä, mihin monikulttuurisuuden arvostus parhaimmillaan voi johtaa, kuten suvaitsevaisuuteen, moniäänisyyteen ja kansalliseen yhtenäisyyteen. Tulevaisuudessa maahanmuuton kysymykset ovat Suomessa entistä isommin esillä, sillä maahanmuuton lisääntyminen on vääjäämätön globaali kehitys. Tällöin on hyvä pohtia, mitä me voisimme kanadalaisilta oppia. Voisiko Suomesta olla pohjolan Kanadaksi?