Vietin syksyn aluksi mielenkiintoiset kolme viikkoa lukemalla rajallisina vapauden hetkinäni kirjaa Hämeenlinnan kahviloissa. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, että luin feminismin klassikkoa Toinen sukupuoli (de Beauvoir, 1949/2011) – miehenä. Sain osakseni arvioivia katseita, sillä ihmisiä tunnetusti kiinnostaa se, mitä toiset lukevat. Mies lukemassa feminismistä ei varmastikaan ole se tavallisin näky, ellei sitten satu asumaan jossakin maailman suurista metropoleista.
Matka raivoisasti mutta terävästi argumentoivan Beauvoirin ajatuksiin ei ollut ensimmäinen yritykseni ymmärtää, mistä feminismissä oikein on kyse. Olin tutustunut aiheeseen jo yliopisto-opinnoissani. Tässä yhteydessä onkin hyvä suositella kirjaa Seksuaalinen ruumis, jossa käydään poikkitieteellisesti kiintoisaa keskustelua seksuaalisuudesta, sukupuolisuudesta ja ruumiillisuudesta monenlaisia eri teemoja kartoittaen.
Sartren sieluntoveri Beauvoir oli aikanaan näkemyksissään vallankumouksellinen. Hän repi rikki naiseutta kahlitsevia myyttejä, keri auki sukupuolisuuden genealogiaa ja perkasi sukupuolten biologista perustaa riuskoin mutta määrätietoisen vakain ottein. Lopputuloksena kollektiivinen miehinen ego koki ainakin hetkellisen järkytyksen. Lukiessani yritin eläytyä kirjoittajan aikaan ja löytää samalla yhtymäkohtia omaani. Vaikka Toinen sukupuoli -teoksen julkaisusta on kulunut likimain 70 vuotta, tuntuvat sen väitteet edelleen ajankohtaisilta ja purevilta. Naiset ovat edelleen se toinen sukupuoli eikä miesten närkästys naisten valtaistumispyrkimyksiä kohtaan ole sekään hävinnyt, onneksi sentään vähentynyt.
Beauvoir ei katsonut naista yksinomaan uhrina vaan milteimpä osasyyllisenä omaan alennustilaansa. On naisen tehtävä luoda omasta positiostaan käsin muutosta niillä valinnoilla, jotka kussakin olosuhteessa tulevat akuuteiksi. Tulee väistämättä mieleen metafora kreikkalaisesta liikenteestä: tilaa ei kukaan anna, se on otettava. Beauvoirin suurimmaksi ansioksi voidaan laskea hänen kykynsä nähdä sukupuoli biologista määräytyneisyyttä monimutkaisempana ilmiönä. Se mikä hänelle oli ilmiselvää, ”naiseus on toiseutta”, ei tunnu vielä tänäkään päivänä oikein aukeavan kaikille. Eivätkös ne munasarjat nyt jo riitä erottamaan naiset miehistä? Dynaamiset tulkinnat ovat hankalia, sillä niiltä puuttuu helppojen kategoriointien tarjoama helppous ja turva.
Feminismiä vaikuttavat kritisoivan eniten ne, jotka siihen ovat kaikkein vähiten tutustuneet. Ymmärrän puutteet hahmottaa feminismiä puhtaan tekstuaalisesti, ja vaikka lukisin esimerkiksi kaikki Judith Butlerin tai Luce Irigarayn julkaisut, en välttämättä hallitsisi feminismin ongelmakenttää yhtään sen suvereenimmin. Mutta jokin käsitys sen moninaisuudesta on oltava. Wikipedia esittää Luce Irigarayn kohdalla seuraavaa: ”Poliittisessa mielessä Irigarayn tuotannon kannalta keskeinen kysymys on myös, onko nykyisen kaltainen tasa-arvo-ajattelu riittävää. Hän sanoo, että sosiaalisten ja konkreettisten muutosten (kuten palkkatasa-arvo) vaatiminen on välttämätöntä, mutta sukupuolten epätasa-arvo on syvemmällä, ja siksi pitää kyseenalaistaa sosiaalinen ja kulttuurinen ajattelemisen tapa, joka asettaa naisen ja miehen hierarkkiseen suhteeseen.”
Syvällinen ymmärtäminen tuntuu olevan haastavaa itse kullekin. Ennakkoluulojaan on tuskallista tehdä paljaaksi. Paljon vaivattomampaa kun olisi vain heitellä hersyvää huumoria, heittäytyä yksinkertaiseksi, vähätellä toisen kokemusta, syyllistää tai julkisesti arvostella. Kuitenkin Irigarayn viesti on feminismin kohdalla kenties tavallistakin painokkaampi. Sukupuolten epätasa-arvo ei ole vain keskustelua sukupuolineutraalista kielenkäytöstä tai unisex-vessoista; kyseessä on ”sosiaalinen ja kulttuurinen ajattelemisen tapa”, jonka muuttaminen vaatii paljon enemmän kuin vain totutun uudelleenarviointia.
Tarina päättyy siten, että sain kirjan luettua. Kokonaiset kaksi kertaa. Sitten sain tiedon, ettei minun tulisikaan tenttiä kyseistä kirjaa. Silti olin hyvilläni. Kahviloissa noina lukuhetkinä olin hetken ollut enemmän kuin silkkaa vierautta.