Vaalit ovat ovella ja puheet sen mukaiset. Viimeistään nyt on itselleni käynyt selväksi, etten ole oikein sinut sen poliittisen pelin kanssa, jota vaalien alla käydään. Tunnen jopa suoranaista myötähäpeää monien poliittisten pyrkyrien puheista, joissa yritetään kaikin tavoin mustamaalata poliittisia kilpakumppaneita; aseina yksinkertaistukset, virhearviot tai jopa suoranaiset valheet. Kaikista tyypillisimmin syylliseksi näyttää löytyvän tämä petollinen, elitistinen ja Suomen etua väheksyvä vihervasemmisto, asiassa kuin asiassa. Ei puhettakaan siitä, miten surkea ja käyttökelvoton jo itse kategoria ”vihervasemmisto” on. Monimutkaiset ilmiöt ja ongelmat tuntuvat myös vääntyvän vaalipuheissa niin kovin yksinkertaisiksi ja helpoiksi ratkaista – kun vain oikeat ihmiset tulevat valituksi.

Tässä yhteydessä on hyvä lainata filosofi Tuomas Nevanlinnaa jä hänen määritelmäänsä olkiukosta (HS, 15.12):

”Mitä tarkoittaa olkiukko? Oletetaan, että chattikumppanini Skorpioni -77 puolustaa ympäristöverotuksen kiristämistä ja minä vastustan sitä. Päästäkseni peitsentaitossa niskan päälle turvaudun alhaiseen temppuun: melskaan siitä, että Skorpioni -77 haluaa vain valtion varastavan ihmisten ja yritysten viimeisetkin rahat. Sivuutan hänen maltilliset ja järkevät perustelunsa ja keskityn kaikin voimin murskaamaan niistä omin päin kehittelemäni yksinkertaistukset, karikatyyrit tai väärennökset. Ne ovat helpompia kumota kuin Skorpionin todellinen kokonaisargumentti, joka – sikäli kuin tunnen sen vanhan ketun – on tosiasioiltaan pitävä, hyvin perusteltu ja vivahteikas.

Olkiukosta on myös toinen muunnelma. Siinä sekä vastustaja että hänen väitteensä ovat tekaistuja. Tämä on erityisesti vainoharhaisten konservatiivien suosima konsti – tyyliin “tasa-arvoista avioliittolakia ajavan hankkeen takana on kulttuurimarxilaisten salaliitto, joka propagoi homojen asiaa juurruttaakseen pedofilian vaivihkaa osaksi perhearkea”. Kumpaakaan ei tietenkään ole olemassa, ei salaliittoa sen enempää kuin sen oletettua piilotavoitettakaan, joten kyseessä on loppuunviljelty olkiukko.”

Viimeisin poliittinen lyömäase ”vihervasemmiston” mollaamiseksi kehittyi Oulun vastenmielisestä raiskaustapauksesta. Olemme saaneet seurata hyökkääviä puheita siitä, miten vasemmisto ei reagoi esitettyyn maahanmuuttokritiikkin tai kanna vastuutaan poliittisista maahanmuuton linjauksistaan, joita on lisäksi ryyditetty uhkakuvilla islamisaatiosta ja suomalaisen yhteiskunnan rappiosta. Se, ettei lähde mukaan poliittiseen loanheittoon, voi monesti olla järkevää, etenkin, jos vastassa on joukko väittelijöitä, joiden ainoa päämäärä on ainoastaan ylenkatsoa vastapuolta tai kutsua esiin mörköjä. Itse asiassa ja rakentavassa keskustelussa pitäytyminen ilman populismille tyypillistä oman ideologisen agendan hivuttamista, ylenpalttista tunteisiin vetoamista ja vaihtoehtoisten totuuksien esittämistä vaikuttaa olevan monissa tapauksissa varsin hankalaa. Tämä on ainakin itselläni usein se syy, miksi en näihin julkisiin lynkkaamisiin lähde mukaan, ja miksi kaipaan politiikkaan enemmän akateemisesta maailmasta tuttua asennetta katsoa asioita etäältä, monitahoisesti ja kiihkotta.

Kyllä, maahanmuuttoon liittyy turvallisuusriskejä ja haasteita. Tämän tosiasian selvittämiseksi riittää, että tutustuu esimerkiksi poliisin asiasta tekemiin selontekoihin ja tutkimuksiin. Samalla tulisi kenties myös tiedostaneeksi, että aiheeseen liittyvää ”tietoa on olemassa paljon, mutta se on hajallaan eikä useinkaan yhteismitallista”. Lisäksi mainittakoon, että näissä selvityksissä toistuvat usein seuraavankaltaiset lauseet ”kotoutumisen tuen ohella riskiryhmiin kuuluvien palveluita tulisi parantaa” tai että keskeistä ”turvallisuuden osalta on taata, etteivät ihmiset jää paperittomina tai kulttuurisesti välitilaan ja että heillä on mahdollisuus integroitua ja kokea merkityksellisyyttä samalla kun puututaan alueelliseen ja sosiaaliseen eriarvoistumiseen”. (Laitinen, Jukarainen & Boberg, 2016. Maahanmuuton turvallisuusyhteydet moninaisia). Kukaan ei halua puolustella törkeitä rikoksia tai rikoksentekijöitä, mutta maailmaa ja ilmiöitä on ymmärrettävä yksittäisiä tapahtumia laajemmin.

Eipä siinä, vaaleissa ovat varmasti lähestulkoon kaikki keinot sallittuja, ja vastuu äänestämisestä on lopulta äänen antajalla itsellään. Hyvässä uskossa tehdyt äänestyspäätökset ovat aina riskialttiita; kuinka moni opiskelijakaan olisi viime vaalien alla uskonut, että koulutuksesta ryhtyisivät leikkaamaan ne ihmiset, jotka hymyssä suin ensin vannottavat olevansa niitä vastaan. Äänestäjillä tulee olla hyvät valmiudet populistisen puheen tunnistamiseksi ja siltä suojautumiseksi. Tämäkään ei, kuten sanottua, kuitenkaan välttämättä riitä. Edustuksellinen demokratia sen nykyisellään mahdollistaa ja asian kanssa pitänee elää.