Toimittaja Timo Haapala muistutti Ilta-Sanomien kommentissaan poliittisten lupausten katteettomuudesta. Tikun nokkaan hän nosti erityisesti vasemmiston ja vasemmiston kannattaman 800 euron perustulomallin. Vaalien alla puolueet tulevat unilukkari Haapalan mukaan lupailleeksi yhtä sun toista.

Haapala on oikeassa siinä, että vaalien jälkeen moni lupaus osoittautuu mahdottomaksi toteuttaa. Tämä on demokratian suora (ja monesti myös harmillinen) seuraus. Useamman puolueen soisi kuitenkin miettiä, kuten vasemmistoliitto oman perustulomallinsa kohdalla, luovanrohkeita avauksia suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseksi ja uudistamiseksi. Enkä nyt tarkoita vain kosmeettisia viilauksia vaan isoja systeemitason muutoksia.

Haapalan asenne on valitettavan tuttu monien niin politiikan kuin politiikasta kirjoittavien toimittajien keskuudessa; mikään radikaali saati kallis uudistus ei ole kokeilemisen tai julkisen puolustamisen arvoinen vaan silkkaa populismia. Haapala on kirjoituksessaan joko tarkoituksellisen kiistanhaluinen tai vain ihmisenä aidosti tippunut kärryiltä siitä, miten yhteiskuntien tulevaisuudessa pitää muuttua, jotta ne voivat vastata esimerkiksi teknologisen murroksen tai ilmastonmuutoksen kaltaisiin globaaleihin haasteisiin.

Sosiaaliturvaa tulee uudistaa ja perustulo on yksi varteenotettava konsepti uudistuksen toteuttamiseksi. Se maksaa, mutta sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle perustuva hyvinvointiyhteiskunta saakin maksaa, aivan kuten ilmainen peruskoulukin. Haapala kritisoi vasemmiston mallia myös siitä, että se ei tarjoa vertailun mahdollistavaa kustannuskehystä. Perustulomallia tuleekin ensin kokeilla. Haapalalle tämäkään ei kuitenkaan tunnu riittävän. Voi myös kysyä, miten paljon lukuja systeemitason muutoksista voi tai edes on tarkoituksenmukaista kalkuloida ennakoivasti. Perustulossa on kyse pikemminkin peruskoulun kaltaisesta ihanteesta, jonka asemasta, oikeutuksesta tai edes hinnasta harva nykyisin debatoi, vaikutukset kun puhuvat puolestaan.

Suomalainen perustulokokeilu on herättänyt kansainvälistä kiinnostusta, ja on ehdottoman tärkeää jatkaa tätä kertaalleen aloitettua projektia eteenpäin. On vaikea nähdä, miksi Suomessa ei kannattaisi siirtyä kohti kattavampaa perustulomallia. Siirtymälle on osoitettavissa sekä tieteellistä tukea että sosiaalista painetta. Vasemmiston perustulomalli on yhdentyyppinen ehdotus ja oikeudenmukaisuudessaan varsin onnistunut. Toki se ei ole ainoa lajissaan. Perustulon tavoin meidän tulisi uskaltaa visioida maailmaa ja suomalaista yhteiskuntaa pidemmälle tulevaisuuteen. Nyt poliittisen tulevaisuuspuheen tila on ummehtunut, korostuneen turvallisuushakuinen ja kunnianhimoton. Hetkellä, jossa puolueiden on toden teolla tartuttava ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien ratkaisemiseen, ei pelkkä höttöinen, lattea ja nykyisyyskorostunut vaaliohjelma riitä.

Kokoomus ja keskusta tulivat viime vaalien alla antaneeksi koulutuslupauksen, jonka rikkominen oli valinta, ei niinkään väistämättömyys. Erona esimerkiksi perustulokysymykseen on siinä, että koulutuksessa leikkaaminen ei ole tulevaisuudenteko. Nyt sekin on tullut toivotavasti kokeiltua.