Solubiologi Bruce Lipton esittää kirjassaan Ajatuksen biologia (2014) opettavaisen anekdootin yhteisöllisyyden merkityksestä. Lipton päätyi urallaan Montserratin saarelle itäiselle Karibianmerelle luotsaamaan opiskelijoita, joiden tuli lääkäriksi pätevöityäkseen selviydyttävä kansallisesta alan loppututkinnosta.
Lipton oli pulmallisessa tilanteessa aloittaessaan työnsä. Hänen tuli valmentaa opiskelijoista loppututkintokelpoisia lyhyessä ajassa ja rajallisin resurssein. Monilla opiskelijoista oli myös jo valmiiksi ongelmia edetä opinnoissaan. Ratkaisuksi Lipton kehitti pedagogisen mallin, jonka yhtenä keskeisenä oivalluksena oli osaamisen yhteistoiminnallinen rakentaminen yksilöllisen kilpailun sijaan. Elonjäämistaistelu vaihtui voimien yhdistämiseksi ja yhteistyö johti oppimistulosten huomattavaan parantumiseen.
Yhteisöllisyyden merkitys on organisaatiosta riippumatta valtaisa. Itse vaikutan Liptonin tavoin opettajana ja olen omakohtaisesti saanut kokea, mitä yhteisöllisyyden lisääntyminen voi parhaimmillaan saada aikaan. Ero oppimisessa voi todellakin olla silmin havaittava. Yhdessä tekemällä, yksilöiden vahvuuksia kokoamalla ja niitä yhteiseen hyvään suuntaamalla mahdottomiltakin vaikuttavat haasteet voivat tulla saavutettaviksi.
Yhteisöllisyys ei ole mikään paikallaan pysyvä tai pelkästä ihmisten kollektiivisesta läsnäolosta syntyvä epämääräinen tila, vaan siihen tarvitaan tavoitteellisuutta ja pyrkimystä asioiden edistämiseen. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa (Yle Puhe, 14.10.2017) korostaa, että tuottavan yhteisöllisyyden taustalla on sekä toiminnalle asetettuja tavoitettuja että oikeanlaista eteenpäin työntävää energiaa. Yhteisöllisyys palautuu mielekkääksi tekemiseksi, joka sitoo ihmisiä yhteen. Lisäksi tarvitaan oikeanlaisia olosuhteita ja ihmisten välistä kunnioitusta.
Myös politiikan tulisi olla mitä suurimmassa määrin yhdessä tekemistä, sosiaalista ja päämäärätietoista ongelmanratkaisua. Vaan miten on? Politiikan suuressa kuvassa aitoa yhteisöllisyyttä saa hakea – tai ainakaan se ei poliitikoista välity ulospäin. Politiikkaa harjoitetaan pienissä piireissä haluttomina ottamaan kaikkia politiikan kentällä toimivia mukaan. Ja kuitenkin toimiva, demokraattinen ja kansalaisten laajaa luottamusta nauttiva poliittinen järjestelmä edellyyttä kaikkien mukanaoloa. Hyvänä esimerkkinä käy Islannin pääministerin lausuma (The Guardian, 9.2.2018) maansa tavoitteesta olla hiilineutraali vuoteen 2040 mennessä: “It’s doable. Iceland has renewable energy resources; we have a head start. But again, we won’t manage it unless everyone pulls together”.
Olemme siirtyneet luottamuksenjälkeiseen aikaan, kuten tutkija Johanna Vuorelma toteaa Imagessa 30.11.2017. ”Suomessa vallitsee parhaillaan vahva epäluottamus siihen, että hallituksen toimien tarkoitus olisi lisätä hyvinvointia laajasti.” Väitän, että edellä mainittu mainittu epäluottamus palautuu ainakin osittain sooloilun lisääntymiseen suomalaisessa politiikassa. Uskotaan, että tuloksia voidaan saavuttaa nopeasti vain operoimalla mahdollisimman konsensusmielisessä minibussiin mahtuvassa kokoonpanossa. Kuitenkin, politiikka edellyttää laajempaa poliittisten toimijoiden osallistamista ja heidän toimijuutensa arvon tunnustamista. Tämä on myös suuremman yhteisöllisyyden syntymisen edellytyksenä. Yhteisöllisyys taas on keino, jolla Suomen kaltainen pieni maa voi lopulta menestyä ja voittaa vastoin todennäköisyyksiä. Kysykää vaikka Liptonilta ja hänen opiskelijoiltaan.