Politiikka ei kiinnosta. Tila on ollut tiedossa jo pitkään; erityisesti nuoret eivät koe äänestämistä velvollisuutena tai edes erityisen hyödyllisenä. He suhtautuvat epäluuloisesti eduskuntaan, hallitukseen, puolueisiin ja poliitikkoihin.
Miksi näin? Emmekö me poliitikot olekaan sopuisia, yhteistyökykyisiä ja tehtävässämme uskottavia ja esikuvallisia maamme edunvalvojia, jotka ovat valmiit uhraamaan oman etunsa yhteiskunnallisten asioiden edistämiseksi?
Lähdin mukaan politiikkaan ja tulin valituksi oman kotikuntani valtuustoon ensiyrittämällä. Silti edelleen saan politiikasta ihottumaa. Politiikka on oman ideologisen vakaumuksen näyttämö enemmän kuin mitään muuta. Ihmiset harrastelevat asioidenhoitoa omissa poliittisissa eturyhmissään ja luovat ohjelmallisia julistuksiaan. Oikean hetken koittaessa ne kajautetaan ilmoille rumpujen päristessä samalla kun vastapuoli on jo nostanut kilpensä ja valmistautunut torjuntaan ja mahdolliseen vastaiskuun. Ja kun kaikki keinot on kertaalleen käytetty, otetaan käyttöön populisteilta tutut aseet ja leimataan kaikki vääräuskoiset huonoiksi, moraalittomiksi tai vähintäänkin ilkeiksi ihmisiksi.
Politiikassa vain oma kanta tuntuu ratkaisevan – ja olevan se ainut oikea.
Keskisuomalaisessa oli sunnuntaina 18.3 juttu kokoomuksen Juhana Vartiaisesta. Vasemmistopiireissä miestä pidetään vähintäänkin Saatanan kätyrinä. Luin jutun, koska mielestäni on tärkeää yrittää ymmärtää, millainen ihminen Vartiainen oikein on. Juttu jätti Vartiaisesta sympaattisen vaikutelman, vaikka en edelleenkään ole hänen kanssaan samaa mieltä milteimpä mistään. Hänellä on varmasti ihailijansa ja syynsä olla kanssani eri linjoilla esimerkiksi talous- tai sosiaalipolitiikasta, mutta se ei tee miehestä siltä istumalta täyttä typerystä, ahnetta kapitalistia tai suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan lekaa.
Politiikka kaipaa filosofi Robert Anton Wilsonin lanseeraamaa vapautumista niin sanotusta tunnelitodellisuudesta. Kirjassaan Prometheus nousee Wilson esittää, miten monista eri kulmista todellisuutta voi ja tulisi lähestyä. Kaiken taustalla on harras toive syvällisen itseymmärryksen lisääntymisestä, joka auttaa myös tulemaan paremmin toimeen muiden ihmisten kanssa. Wilsonin kirjasta voi kukin olla (ja tulisikin olla) montaa mieltä, mutta se auttaa jäsentämään kenties niitä fiksoituneita positioita, joissa me päivittäin olemme ja jotka mieltämme ja toimintaamme ohjaavat.
Palataan takaisin politiikan heikkoon vetovoimaan.
Väitän, että politiikasta välittynyt ummehtunut ja luotaantyöntävä kuva kertoo jotakin surullista meistä tämän ajan ja politiikassa aktiivisesti vaikuttavista ihmisistä. Olemme kyvyttömiä asettumaan toisen ihmisen nahkoihin (etenkin poliittisten kanssakilpailijoiden) ja miettimään asioita (heidän edustamistaan) vaihtoehtoisista näkökulmista. Olemme lukkiutuneet omiin näkemyksiimme, vahvistamme niitä tietoisesti ja tiedostamattamme ja elämme sosiaalisesti myötämielisten ihmisten muodostamissa kuplissa. Tai ehkä emme vain kuuntele tavalla, jota tutkija Olli-Taavetti Kankkunen tuoreessa maaliskuun Tiede-lehdessä peräänkuuluttaa: ”kuuntelun tavoitteena ei välttämättä ole aina yhteisymmärrys vaan yhteinen ymmärtäminen”.
Politiikasta on tullut peliä, jonka seuraamisen ja osallistumisen rinnalla monilla tuntuu olevan järkevämpääkin ajankäyttöä. Tämä taas kertoo myös politiikan järjestelmän suuresta muutostarpeesta. Politiikan tenho on kuitenkin palautettavissa, uskon. Se vaatii kuitenkin poliitikkojen ja poliittisten puolueiden refleksiivistä itsetutkiskelua ja halua uudistaa itseään ja poliittista järjestelmää ympärillään. Myös vasemmistoliitossa on itse kunkin syytä katsoa säännöllisesti peiliin ja pysähtyä pohtimaan esimerkiksi sitä, miten puolue voisi päästä irtautumaan siihen liitetyistä osin aiheellisista, osin perättömistä riitapukarin ja muutosvastarinnan mielikuvista.
Kuinka voisimme olla mukana muuttamassa omia ja politiikkaan yleisemmin liitettyjä mielikuvia positiivisiksi ja herättää paloa yhdessä tekemiseen meille kaikille jaetun päämäärän puolesta – paremman tulevaisuuden? Aloittakaamme itsestämme.