Suomalaiset juhlivat taas maansa itsenäisyyttä. Kukin missäkin. 101-vuotta – kunnioitettava lukema.
Itsenäisyyspäivä lienee myös yksi parhaista hetkistä muistuttaa sivistyksen tärkeydestä ja siitä, miksi maa ilman kouluttautunutta väestöä ja korkeatasoista kasvatusta on tuomittu epäonnistumaan.
Itsenäisyydestä toiseen maailmansotaan asti Suomessa rakennettiin rivakasti kansallisvaltiota; koti, uskonto ja isänmaa kukoistivat. Kansalliset ja kristilliset hyveet kulkivat kasvatuksessa käsi kädessä. Seuraavaa vaihetta voisi kutsua suunnittelutalouden ajaksi; maatalousyhteiskunnasta siirryttiin teollisuusyhteiskunnaksi, hyvinvointivaltion malli vakinaistettiin ja liberalismin ja yksilöllisten elämäntyylien trendit haastoivat nationalistis-kristillisen ajattelutavan, mikä näkyi myös kasvatuksen eetoksen muutoksena. Viimeisimmässä vaiheessa, jota edelleen voimme katsoa elävämme, kasvatuksen ovat vallanneet kilpailutaloudelliset intressit ja modernin autonomisen yksilön korostamisen tarve alati globalisoituvassa ja verkottuvassa maailmassa.
Yhteiskunnalliset muutokset ovat kaikkina aikoina muuttaneet käsityksiä yksilön ja yhteiskunnan välisestä suhteesta ja asemoineet ihmisen myös suhteessa talouteen ja teknologiaan. Kasvatuksen näkökulmasta olemme siirtyneet hyveiden opetuksesta suorituskyvyn ja kilpailuominaisuuksien opetukseen. Pedagogiikan muutosten osalta viime aikainen keskustelu avoimista oppimisympäristöistä, itseohjautuvasta opiskelusta ja digitaalisuuden lisääntymisestä on kuvaavaa, joskin paikoin ylilyönteihin herkistävää.
Kasvatuksen ja sen tuottaman sivistyksen merkitys on ajasta riippumatta kiistaton, olkoonkin, että kasvatuksen kansakuntana määritellyt tavoitteet vaihtelevatkin aikakaudesta toiseen. Yhtä selvää on se, että kasvatusta ei toteuteta tyhjiössä; kasvatus tarvitsee oikeanlaiset puitteet ja tekijät: vanhemmat, opettajat ja kasvatusta organisoivat instituutiot.
Suomessa jaksetaan muistuttaa, kuinka hyvin asiat meillä kasvatuksen ja koulutuksen osalta ovat. Yhtä tärkeää olisi muistaa, että menestys eri kansainvälisissä mittauksissa pohjaa toimiviin järjestelmiimme, jotka on rakennettu hyvinvointivaltion tarpeita ja sosiaalisen tasa-arvon ihanteita ajatellen. Nämä järjestelmät eivät ole ikuisia tai itseäänsäilyttäviä, vaan ne tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Ilmassa on monia uhkakuvia kaikkea kasvatuksen ja koulutuksen saralla saavuttamaamme kohtaan, ja näihin uhkakuviin tulisi suhtautua mitä suurimmalla vakavuudella. Maailman paras koulu ei synny puheista vaan panostuksista. Koulu heijastelee lisäksi ympäröivää yhteiskuntaa, puutteineen ja vahvuuksineen.
Saamme jatkuvasti seurata perusopetuksen laadullista alasajoa, koulurakennusten homehtumista, toisen asteen rahoituksen karsimista, opettajien arvostuksen laskua, oppilaiden tuentarpeiden ja käytöshäiriöiden lisääntymistä, opetuksen päätöntä kehittämisvimmaa, koulujen alueellista eriarvoistumista, koulutusmaksujen kasvua ja niin edelleen. Kenttä pahoinvoi.
Itsenäinen Suomi rakentuo vahvan koulutuksen perustalle ja loi itselleen kansallisesti kunnainhimoisen sivistysprojektin, jonka hedelmiä on kerätty pitkään – mutta kuinka pitkään tämä puu jaksaa tuottaa satoa? Vai onko se jo sisältä laho? Selvää lienee, että tämän puun ei auta antaa kaatua, sillä sen antimista ovat suomalaiset innovaatiot, työn ammattilaiset, veronmaksajat, tieteilijat, taiteilijat ja huippu-urheilijat tehty.
Pitäkäämme lippu salossa suomalaisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta!