Satuin kuuntelemaan entisen demarivaikuttaja Mikael Jungnerin haastattelun viime vuoden syyskuulta. Yllätys oli suuri miehen julistaessa radiossa suomalaisen yhteiskunnan tarvitsevan anarkisteja. Aktivismia väitöskirjassani tutkivana mietin, voisiko Jungner tosiaan olla ajatuksissaan näin avarakatseinen ja välttää ne arkipuheessa varsin tavalliset väärinymmärrykset, jotka hankaloittavat myönteisten asioiden löytämistä anarkismista.
Jungner määritteli anarkismin vapaudeksi ajatella ja toimia toisin, sovinnaisia käytenteitä ja tottumuksia rikkovasti. Tavallisimmin anarkismi mielletään jonkinlaiseksi lapselliseksi vahingonteoksi tai poliisin perusteettomaksi vastustamiseksi. Näiden eri medioissakin toistuvasti vahvistettujen kielteisten ja yksipuolisten vaikutelmien takaa löytyy kuitenkin runsaasti ajattelua ja persoonallista kasvua stimuloivaa, rikastavaa ja elähdyttävää ainesta. Tämän Jungnerkin vaikuttaa ottaneen selville ja sisäistäneen osaksi omaa filosofiaansa. Samanaikaisesti voimme toki perustellusti kysyä, tuleeko Jungner ihailleeksi anarkismia vain, koska se sopi hyvin hänen muihin poliittisiin näkemyksiinsä.
Aihepiiriin omakohtaisesti perehtyneen yhdysvaltalaisen filosofi Noam Chomskyn mukaan anarkismi on muuntuvaista. Siinä on pikemminkin kyse ihmisen ajattelun virtauksista kuin jostakin vakiintuneesta toiminnallisuuden tavasta. Anarkismin voi ymmärtää myös menetelmäksi, jolla auttaa itseään tulemasta harhaanjohdetuksi, arvojen pakkosyöttämäksi tai vinoutuneiden valtarakenteiden tai -suhteiden sortamaksi. Epäilyn, älyllisen itserehellisyyden ja kyseenalaistamisen tulisikin olla kenen tahansa meistä perusasenteena elämässä.
Anarkismia kannattaisi yrittää arvostaa myös sen luovuutta ja kokeilunhalua sparraavien vaikutusten vuoksi. Suomen valoisan tulevaisuuden kulmakivenä on pidetty innovointia ja nopeasti kehittyvää teknologiasektoria. Niiden taas on katsottu edellyttävän teknisesti ja matemaattisesti harjaantuneita osaajia. Kriittisyys ja toisinajattelu ovat sijoitettuina arvoasteikossa b-kategoriaan riippumatta siitä, onko kyseessä suomalainen yliopisto, lukio tai perhe, vaikka tarve epäkonventionaalisuudelle ja rajojen koettelulle olisi niin yhteiskunta- kuin yrityselämässäkin aina vain lisääntyvä.
Luova, ennakkoluuloton ja taloudellista hyvää generoiva toiminnallisuus vaatii sitä ruokkivia olosuhteita, rohkeutta ja uskoa utopioihin. Luovuus ei synny mekaanisen työskentelyn tai loogisen päättelyn kehittämisen sivutuotteena, vaan on jatkuvaa ideoiden tuottamisen, testaamisen ja hylkäämisen aaltoliikettä. Vaikka Jungner ei anarkismin apostolina liene kaikkein katu-uskottavin, on hän mielestäni tullut oivaltaneeksi jotakin, mitä monet yhä kipuilevat myöntää. Me tarvitsemme anarkismin ihanteita uusiutuaksemme, välttääksemme yhteiskunnallisen pysähtyneisyyden ja visioidaksemme kaikin tavoin parempaa tulevaisuutta.