Oltiin eilen uimassa, lapsi ja minä. Ei minun pitänyt mennä uimaan. Tai piti, mutta yksin. Siinä me silti oltiin kello puoli seitsemän matkalla kohti uimahallia. Lapsi viiletti potkupyörällään kaukana edellä, minä taapersin mahoineni perässä.
Vesi on nyt loppuraskaudessa tuntunut hyvältä. Suihkussa lantiota pyöritellen valmistaudun tulevaan synnytykseen, meressä, järvessä ja maauimaloissa olen nauttinut painottomuuden tunteesta ja siitä, että tavallisesti niin raskas ruumis etenee keveästi ja vaivatta. Kun doulanikin vielä rohkaisi pitämään kiinni uimisesta, olen niin päättänyt tehdä.
Eilen olin siis menossa ensimmäistä kertaa kesän jälkeen uimahalliin. Ja jotenkin tyhmänä menin mainitsemaan tästä lapselle. Ja siellä me sitten talsimme kohti hallia, kun ei minulla ollut sydäntä kieltää lasta tulemasta.
Tai yritinhän minä. Keksin vaikka mitä hauskoja juttuja, joita hän voisi puuhata isänsä kanssa kotona. Lupasin, että toisena päivänä mentäisiin yhdessä. Vetosin myöhäiseen kellonaikaan ja vaikka mihin. Yritin pitää kiinni omasta ajastani. Mutta kun hän toisen kerran alkoi itkeä sydäntä raastavasti, kyynelet alkoivat valua minunkin silmistäni.
Tavallisesti tuskin olisin itkenyt, mutta raskausherkityksissäni en kestänyt lapsen kyyneleitä. Tunsin itseni itsekkääksi.
Millä oikeudella minä häntä kielsin? Oliko uimareissu minulle niin tärkeä kuin hänelle? Ei ollut. Oliko uimisessa yleensä jotain pahaa? Päinvastoin. Toisaalta näin ajatellen en koskaan kävisi yksin uimassa tai kirjastossa. Itkun läpi ajattelin, että olenpa taas huono tässä itsenäisyydessä, omien tarpeiden huomioimisessa ja vaatimisessa.
Ja sitten ajattelin, että tällainen äiti minä olen.
– Mennään yhdessä, sanoin.
Kumppani katsoi minuun epäuskoisena, lapsi riemastuneena. Sitten pakattiin ja mentiin.
– Minä meinasin jo ihan suuttua, kun et päästänyt minua mukaan, sanoi lapsi eteisessä.
Nauratti. Jotenkin hölmösti sitä odotti jotain kiitollisuutta. Ei hän ollut sitä minulle velkaa. Lapsi ei koskaan ole mitään velkaa vanhemmilleen.
Niin me sitten mentiin, kello seitsemän illalla puoli tyhjään uimahalliin kolmevuotiaan kanssa. Ja ajattelin, että tätä on rakkaus. Ja viimeiset yhteiset lomapäivät.
Meillä oli kivaa eikä oman ajan menettäminen jäänyt harmittamaan. Ehkä koska huomenna lapsi yökyläilee isovanhemmille ja palaa ensi viikolla päiväkotiin, jolloin saan äitiyslomailla päivät rauhassa. Ehkä olisi harmittanut, jos tämä olisi ollut se ainoa oma hetki kahteen viikkoon. Ja silloin ratkaisu olisi ehkä ollut väärä. Nyt se ole oikea. Siinä tilanteessa, minulle ja hänelle.
Reissun aikana ehdin ajatella, että jotenkin kohtaus kuvastaa osuvasti vanhemmuuden sisäistä ristiriitaa ja tasapainoilua. Kenelle annan aikaani, keneltä sitä otan? Itseltäni, lapselta, kumppaniltani, ystäviltä? Jokin tasapaino on löydettävä, mutta mitään oikeaa kaavaa ei ole.