Vasemmistolaisessa taiteessa on vuosikymmeniä korostunut työläistaiteilijoiden merkitys ja monet taiteilijat ovat myös menneet palkkatyöhön oman taiteensa ehdoilla. Olisiko tästä tänä päivänä taiteen vapauden turvaajaksi?
Yleisesti ajatellaan, että apurahajärjestelmä ja taidemarkkinat täydentävät toisiaan taiteen vapauden edistäjinä. Ne tarjoavat mahdollisuuksia keskenään erilaiselle taiteelle: apurahansaajan on miellytettävä vertaisarvioijia ja taidettaan myyvän markkinoita. Nämä eivät kuitenkaan Suomessa nykyisellään riitä taiteen vapauden turvaksi: apurahaa riittää vain pienelle joukolle taiteilijakunnastamme ja taidemarkkinat ovat kehittymättömät ja ostajakunnan suppeuden vuoksi myös yksittäisten portinvartijoiden hallussa.
Tarvitaan kolmas vaihtoehto ja se on löydettävissä taiteilijoiden nykyisestä toimeentulosta. Suuri osa taiteilijoiden tuloista tulee nimittäin aivan muualta kuin apurahoista tai markkinoilta. Keskeinen merkitys on esimerkiksi palkkatyöllä, sosiaalituilla ja kaikkein onnekkaimpien kohdalla pääoman tuotoilla. Kuinka tämä muu toimeentulo saataisiin palvelemaan taiteen vapautta?
Moni taiteilija tienaa elantonsa tekemällä, joka on kaukana hänen osaamisensa ydinalueelta. Tällöin tuo aika on yksiselitteisesti pois taiteellisen osaamisen kehittymisestä ja alhaisen palkkatason vuoksi heille harvoin jää myöskään aikaa tai rahaa luovaan työhön. Meidän tulisi kääntää tämä nykytila päälaelleen. Voisimme luoda uusia ja parantaa olemassaolevia mahdollisuuksia taiteilijan ansaita osaamisellaan taidemaailman ulkopuolella. Tätä tulee kuitenkin kehittää siten, että taiteilijalle jää aikaa keskittyä myös taiteelliseen työhön.
Ammattitaiteilijoilla on nimittäin runsaasti sellaista osaamista, jota tämän hetken isoissa muutoksissa tarvittaisiin ja josta olleen myös valmiita maksamaan. Asiakassuhteiden hoitamisessa on käynnissä vallankumous kohti kokemuksien, muistojen ja tunteiden suunnittelua. Organisaatioihin etsitään ihmisiä, jotka toisivat uudenlaisia näkökulmia ja auttaisivat organisaatiota menemään eteenpäin. Erilaisten fasilitaattorien ja luovan ongelmanratkaisun osaajien merkitys korostuu, kun nykyaikaiset johtamisopit kulkevat kohti hajautettua johtamista ja alaisten asiantuntijuuden täysimääräistä hyödyntämistä. Tarvitaan ajattelua, jossa toimintaa kehitetään kokonaisuutena yksittäisten osa-alueiden sijaan. Vaikka nämä ovat vasta muutamia esimerkkejä, näihin kaikkiin löytyy taiteilijoiden joukosta kivenkovia osaajia ja näihin kaikkiin voidaan ammentaa taiteellisen osaamisen ytimestä. Nämä kaikki ovat myös asioita, joista konsulteille ollaan valmiita maksamaan hyvin.
Tämä on oikeastaan taiteilijoiden toimeentulon graalinmalja, jota on yritetty jo vuosien ajan ja jota varten on jälleen alkamassa uusi Taiteen edistämiskeskuksen luotsaama projektikin. Ensimmäisinä ongelmina on tunnistaa taiteilijan osaaminen ja saada työnantajat tunnustamaan sen arvo. Palkkatyön ja taiteen yhdistelmää ei kuitenkaan pidä ajatella kaikille taiteilijoille sopivana ratkaisuna. On kiistämättä taiteilijoita, joiden paikka on tehdä omaa taiteellista työtään apurahalla ja myydä teoksiaan museoihin. Jos kuitenkin väenväkisin yritämme saada kaikkia taiteilijoita istumaan yhteen muottiin, malli ei toimi, koska se herättää taiteilijoissa vastustusta ja on epäuskottava työnantajan näkökulmasta. Taiteellisen osaamisen tulouttamisen lisäksi tarvitsemme edelleen kaksi muuta pilaria taiteen vapauden turvaamiseen ja niitäkin on edelleen vain vahvistettava. Avainsana on uusien mahdollisuuksien luominen ei yhdenmukaistaminen.
Ehdottamakseni ratkaisuksi ei vielä riitä, että taiteilijat työllistyvät tehtäviin, joissa heidän osaamisensa tunnistetaan ja joista he saavat osaamistaan vastaavaa palkkaa. Sen lisäksi on luotava sellaiset rakenteet, että näillä uusilla työläistaiteilijoilla on mahdollisuuksia myös vapaaseen taiteelliseen työhön. Samalla auttaisimme palkkatyötä ja taiteellista työtä yhdistelevien jo nyt runsasta joukkoa. Yllättävän monella heistä ongelma ei ole niinkään toimeentulossa vaan siinä, että taiteellisen työn vaatimaa vapaa-aikaa irrallaan työn paineista on vaikea yhdistää nykyiseen kilpailtuun ja työntekijän arjen kaappaavaan työelämään.
Ehkä tarvitsemme jonkinlaisen taiteilijavapaajärjestelmän, joka antaisi työssäkäyvälle taiteilijalle mahdollisuuksia keskittyä ajoittain taiteen tekemiseen. Se voisi ottaa mallia opintovapaasta tai korvata työnantajalle sijaisen kustannuksia. Ehkä siihen liittyisi rahoitusta, porkkana työnantajalle tai se olisi vain subjektiivinen oikeus palkattomaan lomaan. En osaa vielä sanoa, mikä olisi järkevä malli, mutta uskon, että sen muotoileminen on helppo tehtävä verrattuna vaadittuun ajattelun muutokseen. Riippumatta täysin uuden tukijärjestelmän luomisesta, näille taiteilijoille tulisi suunnata nykyistä pienempiä projektiapurahoja ja kehittää residenssijärjestelmää tukemaan paremmin työssäkäyvien taiteellista toimintaa.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole tarjota valmiita ratkaisuja, vaan herätellä ajattelemaan toisenlaista tapaa turvata taiteellisen toiminnan vapautta. Ehkä olen tässä väärässä ja taiteen vapaus turvataan parhaiten vaatimalla yhteen ääneen lisää rahoitusta taiteelle.