Eilen tuli kuluneeksi 30 vuotta YK:n lasten oikeuksien julistuksesta. Tänään taas kerätään kolehtia lapsiperheköyhyyden lievittämiseksi. Kuulostaa aika ristiriitaiselta, eikö totta?
Suomessa varhaiskasvatusta on tarjolla noin 30 prosentille alle 3-vuotiaista ja noin 70 prosentille 3-5 -vuotiaista. Molemmat luvut ovat alle eurooppalaisen keskiarvon ja erityisen kaukana muista pohjoismaista, joiden tasolle tulisi varhaiskasvatus Suomessa nostaa.
Vuoden 2006 jälkeen varhaiskasvatuksen laajennus on käytännössä pysähtynyt. Ja, kuten eilen taas kerran muistutettiin, kuntien alati heikkenevä talous voi entisestään heikentää varhaiskasvatuksen institutionaalista perustaa.
Monet tyhjän kukkaron diktatuurissa elävät kunnat etsivät säästöjä myös päiväkodeista ja kouluista mm. henkilöstön vähennysten, ryhmäkokojen kasvattamisen ja tukiopetuksen vähentämisen muodossa. Näistä säästöistä kärsivät eniten vähävaraisten perheiden lapset.
Seurauksena valitusta politiikasta on eriarvoisuuden kasvu.
Varakkaammat perheet pystyvät korvaamaan säästöjä erilaisin ostopalveluin. Hyvätuloiset perheet voivat palkata kotihoitajan tai pistää lapsensa pieneen yksityiseen päiväkotiin, jos julkisella puolella alkaa olla ongelmia. Köyhät ja pienituloset perheet eivät voi.
Tutkijoiden mukaan köyhässä perheessä varttuminen on traumaattisempaa nyt kuin sukupolvi sitten. Kun köyhyys ja matala koulutustaso periytyy vanhemmilta lapsille, asiaan pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota jo varhaiskasvatuksessa.
Koulussa jo syntyneitä eroja inhimillisessä ja sosiaalisessa pääomassa ei enää täysimittaisesti korjata. Ja se mikä voidaan korjata, maksaa aina enemmän kuin se olisi maksanut varhaiskasvatuksessa. Tästä päätelmästä vallitsee tutkijayhteisössä laaja yhteisymmärrys.
Jostakin syystä osa suomalaisista ei kuitenkaan tunnista köyhyyttä kerryttävää ongelmaa.
He saattavat jopa pitää varhaiskasvatusta vanhempien ja lasten välisen kiintymyksen vaarantavana asiana. Mutta totta kuitenkin on, että sen jälkeen, kun hammastarkastuksiin hakeutuminen jätettiin vanhempien vastuulle, moni lapsi on jäänyt ilman hammashoitoa.
Sama pätee myös moniin muihin testeihin ja tarkastuksiin, jotka tulisi integroida osaksi lasten kehityksen seurantaa. Kaikki vanhemmat, mummot tai muut ostopalvelun tuottajat eivät yksinkertaisesti jaksa, ehdi tai osaa kiinnittää huomiota kaikkeen merkitykselliseen.
Näin tämä ymmärretään myös Skotlannissa. Olet ehkä huomannut, että Skotlannin irtaantumista Iso-Britanniasta on perusteltu sillä, että Skotlanti haluasi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Eikä vähiten pohjoismaisen varhaiskasvatuksen vuoksi, jollaisen skotitkin haluavat.
On varsin ongelmallista, että näin tärkeistä asioista päättäminen jätetään kuntien oman harkinnan varaan. Esimerkiksi Mäntsälässä varhaiskasvatus on parhaillaan erittäin aggressiivisen hyökkäyksen kohteena, eikä ainoastaan säästösyistä. Esiteollinen ”kyllä äiti hoitaa” -idylli tekee taas paluuta.
Sen mukaan kaikkien alle 3-vuotiaiden lasten paikka on kotona.
Suomea on toistuvasti huomautettu kansallisen lapsistrategian puutteesta. Syynä strategian puutteeseen ovat näkemyserot varhaiskasvatuksen vaikutuksista. Osa näkee varhaiskasvatuksessa saman ”tasapäistämisen” uhan, jonka heidän edeltäjänsä näkivät peruskoulussa 60-luvun lopulla.
Tänään lähes kaikki ylistävät peruskoulua siitä, että se nosti opin tielle koko ikäluokan, eikä vain osaa siitä. Enää pelkkä peruskoulu ei kuitenkaan riitä. Jos tavoitteena edelleen on koko ikäluokan menestys, lasten välisiä eroja on tasoitettava jo ennen peruskoulua.
On varsin ongelmallista, että näin tärkeistä asioista päättäminen jätetään kuntien oman harkinnan varaan. Esimerkiksi Mäntsälässä varhaiskasvatus on parhaillaan erittäin aggressiivisen hyökkäyksen kohteena, eikä ainoastaan säästösyistä.
Miksi siis keräsimme rahaa pataan, kun politiikkavaihtoehtokin on tarjolla?
Erkki Laukkanen