Hei vaan taas!
Mielessämme pyörii edelleen viimeviikkoinen joukkoampuminen San Bernandinossa. Se on sadan kilometrin päässä meiltä. Tragediat koskettavat aina, mutta sitä enemmän mitä lähempänä ne tapahtuvat. Ne luovat pelkoa. Amerikassa tapahtuva aseväkivalta on uskomattoman yleistä. Joukkoampumisiakin tapahtuu päivittäin, puhumattakaan ampumisista, jotka eivät täytä joukkoampumisen kriteerejä. Niitä tapahtuu ihan meidänkin lähellä. Kun media ja poliitikot keskittyvät fundamentalistien tekemään väkivaltaan, tavallisia ihmisiä huolestuttaa jokapäiväinen aseväkivalta.
Pelon ilmapiiri vaikuttaa ihmisiin väistämättä. Liikutaan paikasta toiseen enemmän autolla, vältetään ”huonoja” alueita. Pelätään, että oman lapsen koulussa tapahtuu kouluampuminen. Sain melkein sydänkohtauksen kerran, kun lapsen koulusta tuli automaattinen puhelu kaikille, missä ilmoitettiin, että lapsia ei vielä voi tulla hakemaan, koska kaikki ovat linnoittautuneet sheriffin käskystä sisätiloihin ja ovet on lukittu. Ajattelin tietysti heti ampumisia. Syynä oli kuitenkin pihalle eksynyt karhu poikasineen. Koulu sijaitsee vuorenrinteessä aivan metsän tuntumassa.
Joissain kouluissa harjoitellaan sellaisia tilanteita varten, että koululle tulisi ampuja. Lapsia opetetaan menemään piiloon. Onneksi minun lasteni kouluissa ei tällaista ole tapahtunut. Se ylittäisi rajan. Tuttava sai tämän viimeisen joukkoampumisen jälkeen heidän lastensa koulusta viestin, jossa vakuutettiin vanhemmille, että opettajat on valmennettu mahdollisten ampumistilanteiden varalta.
Aseita vastustavat toivovat tiukennuksia aselakeihin ja aseiden saatavuuteen. Aseiden kannattajat taas postaavat Facebookissa, että tilanne muuttuisi turvallisemmaksi, jos ihmiset kantaisivat enemmän aseita mukanaan. Koulujen opettajillekin on joku ehdottanut aseita oppilaiden turvaamiseksi. Totuus on, että Yhdysvalloissa aseen saa helposti ja täällä aseväkivaltaa tapahtuu enemmän kuin ehkä missään muualla. Ihan kuin siinä olisi joku yhteys.
Kerran, kun vanhin lapseni oli parivuotias, olimme juhlissa erään perheen luona. Asuimme silloin vielä Louisianassa. Lapset leikkivät keskenään. Yhtäkkiä yksi lapsista tulee kertomaan aikuisille, että eräällä viisivuotiaalla lapsella on ase kädessään. Hän oli löytänyt sen yöpöydältä ja heilutteli sitä ympäriinsä osoitellen muita huoneessa olevia lapsia. Hän varmaan luuli sen olevan leikkiase. Se ei ollut. Ja lisäksi se oli ladattu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, kukaan ei loukkaantunut. Ase ei lauennut. En unohda tapausta kuitenkaan koskaan. Nyt, kun lapseni menee uuden ystävän kotiin kylään, kysyn ensin, onko perheessä asetta ja onko se lukkojen takana.
Pakosti välillä miettii, että onko täällä järkeä asua. Aiheesta riittäisi asiaa vaikka kuinka, mutta lähden viemään lapsia elokuviin katsomaan Jaska Jokusta. Autolla kuten aina. Tällainen terapeuttinen vuodatus tuli, vaikka kanoista piti kirjoittamani. Takapihakanalastamme ensi kerralla!
Terveisin,
Sirpa