Hei vaan ja terveisiä täältä Los Angelesista!
Viime viikon kruunasi pitkä vapaa viikonloppu, kun kiitospäivää vietettiin torstaina ja perjantainakin oli vapaapäivä joko shoppailua tai Älä osta mitään -päivän viettämistä varten.
Amerikkalaisen kiitospäivän juhlijoita on moneen junaan. Suurelle osalle amerikkalaisista se on vuoden tärkein juhla, vähän kuin monelle suomalaiselle joulu. Kokoonnutaan perheen ja suvun kanssa syömään juhla-ateria: kalkkunaa, karpalohilloa, muussia, bataattia ja vaahtokarkkeja, ruskeaa kastiketta, vihreitä vihanneksia ja kurpitsapiirasta.
Perinteen kriitikkojakin löytyy. Juhlapyhän juuret ulottuvat 1600-luvulle. Silloin eurooppalaiset uudisasukkaat saapuivat Amerikkaan, näkivät nälkää, saivat apua alkuperäisasukkailta (intiaaneilta) ja olivat heille kiitollisia. Oli se ensimmäinen kiitospäivän ateria, sadonkorjuujuhla. Kritiikki kohdistuu siihen, että uudisasukkaat myöhemmin veivät alkuperäisasukkailta maan ja tappoivatkin heitä sankoin joukoin. Näin syntyi Amerikka.
Eläinsuojelijoiden kiitospäivää varjostaa huoli kalkkunoista ja niiden kohtelusta. Kalkkunan sijaan kaupoissa on tarjolla myös Tofurkey-kalkkunoita ja kolmen kympin lahjoituksella eläinsuojelujärjestölle voi adoptoida pelastetun kalkkunan, jolle järjestö tarjoaa kiitospäivän ateriaksi kurpitsaa ja karpaloita.
Työntekijöiden oikeuksista huolta kantavat kohdistavat kritiikkinsä ison kauppaketjun aukioloon kiitospäivänä, koska kaikilla työntekijöillä tulisi olla oikeus viettää juhlapäivä perheensä parissa. Jotkut yritykset jopa keräävät pisteitä ilmoittamalla näyttävästi olevansa kiitospäivän kiinni, jotta heidän työntekijänsäkin voivat viettää päivän perheensä kanssa.
Sitten on tällaisia kiitospäivän viettäjiä kuin me. Tulimme Yhdysvaltoihin vähäksi aikaa äitiyslomallani yhdeksän vuotta sitten ja jäimme sille tiellemme. Emme alkuvuosina juuri viettäneet kiitospäivää. Se ei tuntunut meistä miltään. Osa juhlatunnelmaa on perinne. Muistot. Meillä ei niitä kiitospäivään liittynyt.
Muistan ensimmäisen kiitospäivän viettoni. Uusina asukkaina pienessä tuppukylässä meidät kutsuttiin erään yliopistolta tutun perheen luokse kiitospäivää viettämään. Siellä kaoottisissa (joskin iloisissa) tunnelmissa katsottiin amerikkalaista jalkapalloa ja syötiin juhlaruokia kertakäyttölautasilta, kuka missäkin ja satunnaisessa järjestyksessä. Se ei ollut ollenkaan sellaista kuin elokuvissa. Juhlapöytään tuomani tofukalkkuna oli kuivaa ja kumista.
Tämänkin jälkeen meitä on usein kutsuttu kylään kiitospäivänä. Amerikkalaisten käy meitä sääliksi, kun meillä ei lähellä sukua, jonka kanssa kokoontua yhteen kiitospäivän viettoon. Ketään ei haluta jättää yksin. Yritämme selittää, ettei se meitä haittaa, ei kiitospäivä meille mikään perinne ole. Kiva vaan, kun on vapaapäivä. Kutsujia on aina silti riittänyt.
Nykyään vastaan aina, että meillä on jo suunnitelmia, sillä Los Angelesiin muutettuamme eräs ystäväperhe on adoptoinut meidät osaksi kiitospäivänsä viettoa. Siitä on syntynyt perinne. Leivon sinne joka vuosi saman kurpitsapiirakan (tällä reseptillä muuten), teen kasvislisukkeen ja salaatin. Hermoilemme perheen äidin kanssa joka vuosi yhdessä onko suoraan luomumaatilalta hankittu kalkkuna jo ylikypsää. (Se on aina täydellisesti paistettu.)
Olen huomannut viime vuosina, että kiitospäivä alkaa tuntua joltain. Se tuntuu lämpimältä perinteeltä. Kokoonnumme läheisten ihmisten kanssa kiireettömästi yhteen viettämään aikaa. Jaamme monipuolisen ja herkullisen aterian. Tunnemme kiitollisuutta siitä, että meillä on toisemme ja ruokaa ja katto pään päällä. Kaikilla ei ole.
Losissa on paljon kodittomia ja ajattelen heitä usein, kiitospäivänäkin. Ensimmäisen Losin kiitospäivämme aattona kävin ostamassa kassillisen ruokaa ja vein sen muutamalle kodittomalle, jotka seisoskelivat tutussa kohdassa tienposkessa. He katsoivat ruokakassiani epätoivoisena ja kertoivat, että ruokaa on tuotu heille jo niin paljon, etteivät ehdi kaikkea mitenkään syömään ennen kuin osa jo pilaantuu. Olen siitä lähtien lahjoittanut mieluummin rahaa kodittomia auttaville järjestöille tähän aikaan vuodesta. Siitäkin on tullut osa perinnettä.
Tänä vuonna kiitospäivän juhlapöytää yllättäen jatkettiin, kun naapuritkin kutsuttiin mukaan. Heillä ei ollut muita suunnitelmia. Kaikki toivat jotakin juhlapöytään ja ateria nautittiin iloisissa tunnelmissa. Uusia ystävyyssuhteita syntyi ja sovittiin joogaan menosta yhdessä maanantaina. Maahanmuuttajana tunsin itseni kiitospäivänä hyvin kotoutuneeksi, kun juhlapyhään liittyi minulla jo perinteitä ja lämpimiä muistoja! Ohessa kuvia kiitospäivän vietostamme osallistujien luvalla. Nyt täytyy mennä, mutta kirjoitan siitä Black Fridaysta seuraavaksi. (Ja kanoistamme, jotka muuttivat takapihallemme viikonloppuna!)
Lämpimin terveisin,
Sirpa
