Kallio alkuillasta, hetki hämärän ja pimäen välissä. Kevättä on jo ilmassa tai ainakin lopputalven toiveikkuutta: kylmä ei kestä ikuisesti. Ainakin linnut sen jo tietävät. Reippaat askeleet, syvä hengitys, ei haittaa vaikka on kiire. Pari juoksuaskelta ja sisään. Koska rautiovaunulla on ollut näin ihana matkustaa?
Tove Janssonin Tee työtä ja rakasta elämänkerrassa, Toven kerrotaan etsineen elämäänsä loistoa. Sotavuosina hän huolehti loiston katoamisesta. Pitkän työviikon ja anemian tuottaman väsymyksen täyteisen viikon jälkeisenä viikonloppuna luin tätä kadehtien. Loisto, uskalsiko sellaisesta edes haaveilla, minun elämässäni sitä ei ainakaan näkynyt. Kyllä lapsettomalla taiteilijalle oli helpompaa.
Tuli maanantai ja työt ja päiväkoti. Jo aamulla väsytti. Skeptisenä mietin, näinköhän jaksaisin mennä illalla kiinnostavaan keskustelutilaisuuteen, vaikka jollain kummalla saisinkin järjestettyä lapselle hoitopaikan. Jätin asian facebookin varaan, ei haittaisi vaikka ei tärppäisi. Hoitaja löytyi ja niin oli mentävä. Vaikka tuli kiire ja lapsi painoi kantorepussa, niin jo siinä, että lähti lapsen kanssa arki-iltana jonnekin, oli vähän loistoa. Tai ehkä sitä oli enemmän lupauksessa keväästä.
Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen tunteeseen, kun lapsi oli jäänyt ja kävelin yksin. Enkä ollut matkalla töihin tai kauppaan. Olin vain itselleni. Kallion hämärältä kadulta ja kevättuulesta löysin kadonneen loiston. Lattelasista ja kofeiinin tuomasta vireydestä. Ihmisistä, keskustelusta.
Kotimatkalla mietin, oliko maailmani vain niin kutistunut, ettei loistoon tarvittu enempää. Liian monta kotona kykittyä iltaa. Liian paljon sitä päivittäistä työtä, jonka kautta kaikista vaikeimmasta – arjesta – teki itselleen mielekästä. Liikaa sitä arkea.
Tai ehkä se oli päinvastoin. Oli loistoa nimittäin muuallakin, paljon loistoa niissä vuorotellen käsittämättömän viisaissa ja hauskoissa keskusteluissa lapsen kanssa, aurinkoisessa päivässä, kun koko perhe oli yhdessä, meressä ja metsissä, siinä kun pieni kiipeää syliin ja sanoo minua ihanaksi.
Mutta, että sen loiston näkee ja tuntee, tarvitsee myös muunlaista loistetta. Sitä jota on yksinäisyydessä, toisten ihmisten seurassa, hyvissä keskusteluissa, pitkissä illoissa ja oivaltavissa puheissa, yhdessä tekemisessä.
Ehkä maailma ei olekaan kutistunut. Ehkä sitä vain herkkä sille, mikä on harvinaista, sille minkä eteen pitää nähdä vaivaa. Vanhemmuuden paradoksi on, että ollakseen hyvä vanhempi, nauttiakseen olemisestaan, täytyy saada olla muutakin kuin vanhempi.