Kävin keväällä katsomassa Transformations – Otteita maskuliinisuuden sanakirjasta –näytelmän. Myös koomikkona tunnettu Jamie MacDonald totesi näytelmässä jotain siitä, kuinka voisimme siirtyä kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä sellaiseen, jossa jokaisella olisi vapaus liikkua sukupuolten janalla, etsiä ja löytää sukupuolensa ja sen vivahteet.
Sukupuoli ei nimittäin ole pysyvää vaan alati liikkeessä. Se, mitkä ominaisuudet liitetään binäärisesti miehiin tai naisiin tai millä asioilla ei katsota olevan mitään tekemistä sukupuolen kanssa muuttuvat jatkuvasti. Se, että nykyisin on olemassa kategoria muunsukupuolisuus, on osa tätä liikettä. Sukupuoli ei kiinnity vain biologiaan vaan on monimutkainen kulttuurisesti määritelty rakenne.
Transformations puhui sen puolesta, että myös yksilön kohdalla sukupuoli on liikkeessä. Ajatus haastaa perinteisen transtarinan, jossa henkilön nähdään syntyneen väärään sukupuoleen, jossa hän kokee jo lapsesta asti vierautta oletettuun sukupuoleensa ja eheytyy lopulta korjausprosessin myötä.
Kun yksilön sukupuoli on liikkeessä, henkilö ei välttämättä alkaessaan etsimään tiedä, mitä tulee löytämään. Ja se mitä hän löytää, ei välttämättä mahdu naisen tai miehen kategoriaan.
Tulkitsen myös niin, että se, että henkilö ajautuu ristiriitaan, joka tuottaa halun rakentaa uudelleen sukupuoltaan ei ole väistämätön prosessi. Ja epämukavuuden aste määrää sen, alkaako ihminen ylipäätään etsimään.
Näin luulen. Nimittäin pitkään minun oli vaikea hahmottaa puhetta cis-sukupuolisuudesta ikään kuin ristiriidattomana. Onko tosiaan olemassa ihmisiä, joiden sukupuolikokemus on ristiriidaton? Jotka on syntymässä määritelty naisiksi ja joille naisena oleminen on jotenkin itsestään selvää? Ei kai niitä nyt kovin montaa ainakaan voi olla.
Ajattelin, että kaikki kokevat vaikeutta omasta sukupuolestaan, siitä mitä heiltä sen mukaan oletetaan. Minun oli välillä vaikea olla nainen, koska puhuin kokouksissa paljon ja päälle, nautin tiukasta ja konfliktihakuisesta poliittisesta väännöstä. Koska en osannut meikata ja aikuisen naisen asialliset vaatteet saivat minut kauhistumaan. En kestänyt sukupuoliteatteria ja sitä osaa, joka minulle siinä lankesi. Siksi en esimerkiksi osallistunut lukiossa vanhojen tansseihin.
Pahin paikka minulle oli naisten saunailta. Ja välillä ahdistuin naisten vessoissa, joissa muut puuteroivat neniään. En kokenut osaavani olla oikein peilin edessä. Saunassa taas keskustelun aiheet ja sosiaalisuuden tapa oli sellainen, että koin jatkuvasti kompastelevani. En vain osannut. Ne kerrat, kun pukeuduin mieheksi, olivat nautinnollisia (minusta saa aika söpön pojan!).
Suhteeni omaan ruumiiseeni oli pitkään välinpitämätön. Pukeuduin toisinaan enemmän miesten kuin naisten vaatteisiin ja ihailin androgyynejä kehoja (jollainen oma isotissinen kehoni ei lainkaan ollut).
Transformations näytelmän jälkeen jäin miettimään, millainen minun nuoruuteni olisi ollut, jos transkysymyset olisivat olleet niin pinnalla kuin nyt, jos olisi puhuttu muunsukupuolisuudesta ja jos olisin ymmärtänyt, että sukupuoltaan voi etsiä ilman huutavaa ristiriidan kokemusta. Voi olla sukupuoleni olisi muovautunut toisenlaiseksi. Jos jokin asia olisi mennyt toisin, jos ristiriita olisi ollut hiukan syvempi. Ennen kaikkea, jos en olisi tullut raskaaksi.
On valtava klisee ja naisten alistamista sanoa, että vasta oman lapsen myötä nainen tulee täydeksi itsekseen – tai jotain sinnepäin. Freud kai puhui, että peniskateus lakkaa, kun nainen saa lapsen omaksi jatkeekseen. Yök, mikä ajatus. Siksi onkin vähän noloa myöntää, että vasta raskauden, synnytyksen ja imetyksen kautta olen löytänyt todella positiivisia asioita naisena olemisesta.
Keho, joka aikaisemmin oli minulle melko samantekevä, muuttui raskaudessa vahvaksi ja upeaksi. Pimppini ei synnyttänyt vain nautintoa vaan myös elämää. Minun ruumiini synnytti! Niillä isoilla tisseillä oli viimeinkin jotain virkaa, kun ne ruokkivat lapsia.
Ruumiini oli kaikkea muuta kuin samantekevä, se oli upea. Vasta raskaana ollessani aloin kiinnittää huomiota siihen, mitä syön ja kuuntelemaan kehon viestejä. Juuri biologiset toiminnot muovautuivat minun naiseuteni ytimeksi.
Ruumiillisten toimintojen kautta löysin sellaisen samaistumispinnan ja sisaruuden, joka oli ennen ollut minulle vaikeaa. En ollut tykännyt tulla laitetuksi kategoriaan ”naiset”. Se oletti jotain epämääräistä yhteyttä, jota en useinkaan kyennyt kokemaan. Niskakarvani nousivat pystyyn, kun joku alkoi puhua ”meistä naisista” tai kuinka naisia tiesin tai tunsin sitä tai tuota.
Nykyisin, kun joku kertoo olevansa raskaana, jotain lämmintä ailahtaa sisälläni eikä se suoraan liity vauvaan. Vaan siihen, että kertoja on kokemassa kaiken sen ihmeellisen. Siinä on jotain sisarellista.
Nykyisin jopa siedän puhetta ”naiseuden voimasta” ja sen sellaisesta. Olen alkanut ymmärtää, miksi joku hahmottaa asioita niin. Alkanut hahmottaa sitä, ettei naisten reproduktiivisten ominaisuuksien juhlimiselle ole muutakaan kieltä.
Feministit ovat osanneet juhlia pimppejä, vaikka välillä tuntuu, että Suomessa tuskin sitäkään. Täällä on vain vaadittu samaa palkkaa ja päivähoitoa. Raskauteen, synnytykseen ja imetykseen liittyvät kysymykset ovat perinteisesti olleet feministeille vaikeampia. Ne ovat edustaneet rajoittavaa biologiaa, joka lukitsee naiset äidin ja vaimon rooleihin.
Nykyisin tuskin ajatellaan näin, vaikka edelleen eroista puhuminen on suomalaisella feminismille vaikeaa, koska feminismi on oikeuttanut itsensä pitkälti argumentoimalla samuuden puolesta. Keskustelu (sukupuolen) moninaisuudesta avaa tilaa eroille. Mutta toisaalta sen kautta sukuelimistä puhuminen tuntuu vaikealta. Koska eihän niillä ole väliä, kun ihmisen kokemus ratkaisee.
Ja niinhän se onkin. Mutta samaan aikaan tietyissä asioissa sukuelimillä on väliä. Ja ne ovat aika isoja asioita. On iso asia kantaa lasta ruumiissaan, tajuton asia synnyttää se maailmaan ja hämmentävä juttu ruokkia sitä rinnoillaan. Eivätkä nämä asiat ole aina saaneet yhteiskunnassamme ja feministisessä politiikassa niille kuuluvaa arvoa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, etteivät synnyttäjien oikeudet tai synnytystoimintaan kohdistuneet säästöt ole nostattaneet laajaa (feminististä) keskustelua.
Synnyttää ja imettää voi riippumatta siitä, miten sukupuolensa kokee. Ja näin tehdäänkin. Transmiehet synnyttävät sekä ennen korjausprosessia että sen jälkeen. Ja rintaruokkivat (engl. chest feed).
Samaan aikaan sukuelimet voivat olla keskeinen osa sukupuolen kokemusta sekä cis- että transihmisille. Toiset transsukupuoliset kokevat sukuelinkirurgian tärkeäksi, toiset eivät. Jokaisella on oikeus omaan kokemukseensa.
Minulle sukuelimet ovat tärkeä osa naiseuttani, kuten monelle muullekin naiselle. Myös sitä pitää voida juhlia. Mutta ilman, että olettaa kaikkien sukupuolen kokemuksen rakentuvan samoista aineksista.
Myös äitiys on tärkeä osa naiseuttani. Ei missään myyttisessä mielessä vaan käytännön kokemuksena. Sen tuottama yhteenkuuluvuus rakentuu jaetuista materiaalisista olosuhteista: usein vain äidit tietävät, miten ihanaa ja kamalaa kotona pienen vauvan kanssa on, esimerkiksi.
Äitiyteen liittyy valtavasti ristiriitaisia odotuksia, joita kukaan ei voi täyttää. Silti äitiys tuntuu minusta välillä luontevammalta ja helpommalta kuin naiseus. Väitän olevani aika hyvä olemaan äiti. Se ei yleensä vaadi minulta ponnisteluja ja minulla on sen verran vahva näkemys omasta äitiydestäni, että ulkopuolinen arvostelu tai syvä syyllisyys häiritsevät vain harvoin. Naisena oleminen on välillä vaikeampaa.
Minä olen nainen. Mutta sukupuoli on liikkeessä. Nyt kun lapseni ovat pieniä, äitiys ja elämää tuottava ruumiini ovat keskeiset osat sukupuolen kokemustani. Mutta voi olla, että joskus myöhemmin määrittelen itseni toisin. Voi olla, että kokemukseni rakentuu myöhemmin toisista aineksista.
Nyt tuntuu, että aikaisemmin kokemani ristiriidat ovat lieventyneet. Se on ehkä aikuisuutta. Ei niin haittaa että joskus koen vierautta, koska noin ylipäätään tiedän kuka olen paremmin kuin ennen.
Sukupuoli on liikkeessä. Ei vain itsensä trans- tai muunsukupuoliseksi määrittelevien kohdalla vaan myös cis-sukupuolisten. Siinä mielessä vierastan jakoa ylipäätään. En usko ristiriidattomiin sukupuolen kokemuksiin. Ja välillä mietin, jättääkö puhe sukupuolen moninaisuudesta haastamatta sukupuolijaon cis-sukupuolisten kohdalla sekä sukupuolten välillä hallitsevan hierarkian. Toivottavasti ei.
Etuoikeuksien näkökulmasta jako on kuitenkin hyödyllinen. Vaikka sukupuolikokemukseni ei ole ristiriidaton, minä olen yleensä saanut ne edut, joita binäärisesti jakautuvaan syntymässä oletettuun sukupuoleen kuuluminen tuo. En ole esimerkiksi joutunut kohtaamaan syrjintää tai kärsinyt mielenterveysongelmista sukupuolen ilmaisun tai kokemuksen vuoksi.
Marssin tänäkin vuonna Prideilla. Marssin etenkin sen puolesta, että samat oikeudet kuuluisivat myös kaikille rodullistetuille hlbtiq-ihmisille. Tällä hetkellä nimittäin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat turvapaikanhakijat saavat kielteisiä turvapaikkapäätöksiä, heidän kohtaamaansa vainoa vähätellään ja heitä palautetaan väkisin kotimaihinsa, joissa heitä pahimmassa tapauksessa uhkaa kuolema. Siksi onkin irvokasta, että päätöksiä tekevät Maahanmuuttovirasto oli aikeissa marssia samassa kulkueessa. Samoin poliisi, joka harjoittaa lailla kiellettyä ja yhdenvertaisuutta loukkaavaa etnistä profilointia. Poliisi on tulossa edelleen, Maahanmuuttovirasto ymmärsi perua osallistumisensa.
Minä marssin. Mutta olen mukana ennen kaikkea liittolaisena. Cis-sukupuolisena ja enimmäkseen heterona Prideissa ei ole kyse minusta. Kuitenkin uskon, että pitemmän päälle on kyse meistä kaikista: siitä miten sukupuolen rajat vedetään. Minä marssin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien haitallisten normien ja hierarkioiden purkamiseksi.
Hyvää Pridea!