Lapsemme oli ehkä kaksivuotias, kun hän ensimmäisen kerran viittasi toiseen lapseen tyttönä lapsen sijaan. Vähän myöhemmin kysyin häneltä, onko hän tyttö vai poika. Kysymys oli liian mutkikas. Kysyin: ”Oletko sinä tyttö?”. Vastaus: ”En.” Kysyin: ”Oletko sinä poika?” Vastaus: ”En. Minä olen minä.” Nyt kolmen ikävuoden lähestyessä lapsi on alkanut nimetä itsensä toisinaan isoksi poijaksi ja toisinaan iso tytöksi. Sukupuoli on sivuseikka, kunhan on iso.
Yksi niistä asioista, joita pohdin ja jonka suhteen koin pienoista ahdistusta jo ennen äidiksi tuloani oli, kuinka puhua ja käsitteellistää sukupuolta. Sukupuolentutkimuksen luennolla ja feministisessä toiminnassa olen oppinut, että sukupuoli on kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia: se on biologinen ja se on sosiaalinen, se on performatiivinen, historiallinen ja kaikkea muuta kuin kaksinapainen. Se on myös yksi ensimmäisistä sosiaalisista normeista, joihin lapsi törmää. Tytöt ja pojat pukeutuvat erilailla, heiltä odotetaan eri asioita, heitä ohjataan erilaisiin harrastuksiin; usein jo vastasyntyneen onnittelukorteista voi päätellä, mikä lapsen sukupuoleksi on syntymässä määritetty. Sitten ovat ne ulkoiset sukupuolen merkit, jotka lapsi huomaa ja joista hän on kiinnostunut jo varhain. Miten minä selitän lapselle jotain sellaista, jota en itsekään ymmärrä ja jonka kuitenkin toivoisin rajoittavan hänen elämäänsä mahdollisimman vähän?
Sitten se päivä koitti. En muista tarkkaan, miten kysymys kuului, mutta vastasin jotakuinkin näin:
”Yleensä tytöillä on pimppi ja pojilla on pippeli, mutta ei aina. Jokainen saa itse päättää, onko tyttö vai poika. Kukaan ei voi tietää sitä toisen puolesta.”
Kuten ehkä huomaatte, yritin vastauksessa kertoa kaksi ristiriitaista asiaa: toisaalta, että kulttuurissamme nimitykset tyttö ja poika liittyvät tiettyihin kehon biologisiin piirteisiin ja että toisaalta jokainen saa lopulta määritellä itse. Tämän paremmin en osannut sitä sanoa.
Hetki tuntui kohtalokkaalta, mutta myöhemmin asia ei ole niin suuresti lasta kiinnostanut. Vauvat ja se mistä, ne tulevat sitäkin enemmän. Ja perheet kiinnostavat, isät ja äidit. Kaksivuotiaalle ajatus elämästä ilman isää ja äiti on kauhistava. Ketuilla, etanoilla, kivillä ja kävyillä täytyy olla vanhemmat. Yksinäisen eläimen kuvan nähdessään, lapsi saattaa kysyä, missä sen emo on. Olemme joskus puhuneet siitä, että lapset kasvavat erilaisissa perheissä, voi olla isä ja äiti tai kaksi isää tai äitiä. Yritimme myös lukea sateenkaariperheestä kertovaa Tittamari Marttisen Ikioma perheeni –kirjaa, mutta sen mutkikkaat ihmissuhteet menivät vielä vähän yli hilseen. Lisäksi se on tyyppiesimerkki lastenkirjasta, jossa opettavaisuus kävelee tarinan yli ja sitä en voi sietää. Suosittelen silti tsekkaamaan hitusen vanhemman lapsen kanssa kirjan.
Alkujaan moninaisista perheistä puhuminen alkoi siitä ärsytyksestä, jonka lastenkirjojen heteronormatiiviset ja konservatiiviset perheet tuottivat. Edes yhden vanhemman perheitä ei lastenkirjoista juuri löydy: meillä on tasan yksi tällainen kirja ja se on Camilla Mickwitzin vuonna 1971 julkaistu Jason. Valitettavan usein on myös niin, että äidit hoivaavat ja isät käyvät töissä. Sittemmin olen huomannut, että moninaisuudesta puhuminen on avannut uusia mahdollisuuksia myös leikeissä. Iso lapseni tahtoo nykyisin leikkiä usein aikuisen roolia ja usein hän nimeää itsensä ja minut äideiksi. Lapsen isä on isä tai lapsi, joskus lapsirooli lankeaa minullekin. Leikeissä pennut syntyvät ”pinnin” kautta ja imevät emojensa maitoa.
Yllä olevalla haluan kuvata, kuinka sukupuolen biologinen ulottuvuus on vahvasti läsnä lapsen elämässä. Lasta kiinnostaa, mistä vauvat tulevat ja sukupuolta pohditaan suhteessa tähän ja omaan perheeseen. Voisi ajatella, että sukupuolen biologiset piirteet ovatkin kiistattomat ja sosiaalinen on se, mikä merkitsee. Kuitenkin myös siihen biologiaan liitetään kulttuurisia merkityksiä ja sen pohjalta johdetaan sosiaalinen sukupuoli. Huolimatta siitä, ettei sukupuolen kokemus aina vastaa biologiaa tai siitä, ettei sukupuoli biologisessakaan mielessä ole yksiselitteinen asia.
Keskustelu, jota viime vuosina on käyty sukupuolesta ja kasvatuksesta, sukupuolitetuista vaatteista ja leluista, keskittyy yleensä vain siihen, että lapsella täytyy olla oikeus pukeutua ja leikkiä sukupuolesta riippumatta. Ja näinhän se onkin. Tämä ei kuitenkaan riitä. Ennemmin tai myöhemmin lapsi törmää siihen, että muut pyrkivät määrittämään, millainen toiminta on sopivaa tytölle tai pojalle. Hän törmää siihen, että poikamaisena poikana tai tyttömäisenä tyttönä olo on helpompaa ja siitä palkitaan. Vaikka kuinka ajattelisimme ja sanoisimme, että poika saa pukeutua mekkoon, valitettavan usein ympäröivä maailma antaa toisenlaista viestiä – ja se voi olla aika julmaakin.
Se mitä vanhempina voimme, on pyrkiä antamaan liikkumatilaa pakottavassa sukupuolijärjestelmässä. Ajattelen, että se, ettei lasta määritellä tytöksi tai pojaksi ennen kuin hän nimeää itse sukupuolensa, on sen tilan antamista. Se on lapsen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Sekä aikuisilla että lapsilla pitäisi olla oikeus määritellä tai jättää määrittelemättä sukupuolensa. Se, ettei sukupuolta kiinnitetä vain sen biologisiin merkkeihin on tilan tekemistä sellaisen tilanteen varalle, että syntymässä määritelty sukupuoli tuntuu väärältä, pakottavalta tai ahtaalta. Aina saa itse päättää.
Eikä tietenkään kyse ole vain minun lapsestani, vaan kaikista muista lapsista, joiden kanssa hän on tekemisissä ja koko yhteiskunnasta, jonka osaksi hän kasvaa ja jota osaltaa muokkaa. Kyse on kaikista niistä naisista, jotka törmäävät lasikattoihin, kaikista miehistä, joilla ei ole mahdollisuutta hoivata ja olla herkkiä, kaikista pojista, joita kielletään pitämästä mekkoa ja kaikista tytöistä, joita huoritellaan liian lyhyen hameenhelman vuoksi, kaikista niistä transsukupuolisista nuorista ja aikuisista, jotka masentuvat tai pahimmillaan päättävät elämänsä itse väkivaltaisen sukupuolijärjestelmän vuoksi.
Asiasta tekee hankalan se, että biologia on niin vahvasti läsnä: on pippeleitä ja pimppejä. En halua valehdella lapselle tai rakentaa pilvilinnoja. Samaan aikaan, kun haluan kunnioittaa hänen itsemääräämisoikeuttaan, koen, että vanhempana minulla on vastuu tutustuttaa lapsi jaettuihin merkityksiin. Vaikka kuinka haluaisin sanoa, ettei sukupuolielimillä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko joku tyttö tai poika, niin ympäröivä maailma on eri mieltä. Enkä itsekään ajattele, etteikö sillä olisi mitään tekemistä. Onhan sillä paljonkin. Asia on monimutkainen ja silti se pitäisi kertoa lapselle sellaisella tavalla, jonka hän pystyy ymmärtämään. Tämä on vanhemmuuden vaikeus ja ihanuus.
En kerro kenellekään muulle, miten heidän tulee lastani kutsua tai olla kutsumatta. Ei lasta voi eristää maailmasta. Lapsella on itsenäisiä suhteita läheisiinsä eikä vanhemmalla minusta ole oikeutta päsmäröidä niitä. Ainakaan pikku asioissa.
Lopulta nimittäin se kutsuuko lastaan tytöksi, pojaksi vai lapseksi, on pintaa. Se on pieni ele. Tärkeämpää on kunnioitus lapsen itsemäärittelyä ja sisäistä maailmaa kohtaan. Toisaalta kunnioitus rakentuu pienten eleiden kautta. Kasvatus on jatkuvaa tasapainoilua jaettujen merkitysten ja sen välillä, minkälainen itse tahtoisi maailman olevan.
—-
Kuva (CC): Ed Uthman