Monen naisen mielessä jokin keikahtaa sijoiltaan, kun hän jää lapsen kanssa kotiin. Kotiäitiydestä ei tuon päätökseen jälkeen saa puhua kuin ylisanoja. Kaikkien pitäisi olla samaa mieltä siitä, että tasapainoisimmat lapset kasvatetaan kotona, ja kaikille kotiäideille pitäisi antaa mitali tekemästään Arvokkaasta Työstä.
Äänekkäimmät kotiäitiyden puolustajat pitävät elämäntavastaan mustasukkaisesti kiinni. Työskenteleviin naisiin saatetaan suhtautua happamasti, ja ajatus koti-isistä lähinnä huvittaa. Lasten ja naisten paikka on kotona, eikä siihen ole miehillä, poliitikoilla tai feministeillä mitään sanomista.
Keskustelu kotiäitiydestä yhteiskunnallisten rakenteiden ylläpitäjänä muuttuu usein vallan mahdottomaksi ennen kuin se on edes alkanut. Viime viikolla pääministeri Jyrki Katainen sohaisi mehiläispesää käytyään opintomatkalla porvarihallitusvetoisessa länsinaapurissa. Katainen pani merkille, että ruotsalaisnaiset käyvät töissä meitä suomalaisia ahkerammin – tässäpä seikka, johon olisi syytä puuttua.
Silloin tällöin olen jopa Kataisen kanssa samaa mieltä – tällä kertaa siitä, että suomalaisten naisten toivoisi olevan useammin töissä kuin kotona. Kokoomuslaiselle sopivaan tyyliin pääministerin eväät tilanteen ratkaisemiseksi olivat kuitenkin kyseenalaiset: Mene, nainen, vaikka osa-aikatöihin. Liian pitkään työelämän ulkopuolella oleminen tekee hallaa sinulle ja yhteiskunnalle.
Keskustan suunnalta Kataisen ehdotukseen reagoitiin odotetusti: perheiden pitää saada valita itse – ja kotihoidotukijärjestelmä ohjaa valintoja keskustalle mieleiseen suuntaan. Lasten etukin mainittiin, sillä siitähän kaikkien kotiäitiyhteiskunnan puolustajien mukaan on lopulta kyse. Ei sukupuolirooleista, ei vallasta eikä rahasta – vaan lapsista.
Porvaripuolueidenkin toivoisi myöntävän, että naisten vaikea asema työelämän ja perheen välillä on kuitenkin rakenteellinen ongelma, jota ei ratkaista pelkillä yksilön valinnoilla.
Viimeistään tämänpäiväinen Helsingin Sanomien pääkirjoitus toi keskusteluun toivotun näkökulman: nykymalli on kestämätön, mutta pahimmillaan Kataisen ehdotus osa-aikatyöstä sitoo naisen edelleen puolisonsa rahoihin ja samalla vaikeuttaa kokopäivätyöhön palaamista ja etenemistä työelämässä. Avioerotilanteessa naiselle jäävät lapset muttei penniäkään rahaa. Tilanne voidaan korjata jakamalla vanhemmuuden kustannukset tasaisemmin. Tämä ei elinkeinoelämän talutusnuorassa juoksevaa kokoomusta puheenjohtajineen tunnu kiinnostavan – ja keskustallekin ajatus taitaa olla turhan edistysmielinen.
Helsingin Sanomien asettuminen vasemmistoliitonkin ajaman 6+6+6 -mallin taakse on pieni mutta tärkeä askel tasa-arvoisempaa perhepolitiikkaa kohti. Vanhemmuuden kustannusten tasaisempi jakaminen on myös miespoliittinen kysymys: malli, jossa isiä kannustetaan jäämään lapsen kanssa kotiin, vahvistaa miesten asemaa kasvattajina.