Miltä tuntuisi, jos joutuisit rukoilemaan jumalaa, johon et usko? Entä olisiko omatuntosi puhdas, jos rangaistuksen pelossa teeskentelisit tunnustavasi jotakin oman vakaumuksesi vastaista uskoa?
Valtaosa vuonna 1998 syntyneistä suomalaisnuorista viettää tänä kesänä viikon rippileirillä. Kaikille nuorille ripari ei kuitenkaan ole itsestään selvä valinta.
Toukokuussa Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti oli pahoillaan lapsensa päätöksestä olla menemättä rippikouluun. Riparisota-kolumnin kirjoittanut äiti kertoo aiheesta käydyn kiivaita väittelyitä. Hän on kyseenalaisin menetelmin yrittänyt saada 14-vuotiaan poikansa pään kääntymään – menihän äiti itsekin ripille, kun siitä palkaksi luvattiin Amerikan-matka.
Äidin huolta on helppo ymmärtää. Kaikkia lapsen kasvun ja itsenäistymisen merkkejä ei ole varmastikaan helppo sulattaa. Erityisen kova paikka vanhemmille voi olla se, kun nuori päätyy irtautumaan perheen arvoista ja uskomuksista. Omaa vakaumustaan etsivän nuoren mietteet sivuutetaan helposti pelkkänä kapinana ja ”riparisodat” kotiintuloaikariitoihin vertautuvina kinasteluina.
Aikuiset eivät tahdo aina ymmärtää, kuinka merkittävä rooli oman elämänkatsomuksen muodostamisella voi nuoren elämässä olla. Riparista kieltäytyminen voi olla merkki oman vakaumuksen löytymisestä, mutta lapsen usko ja omatunto mielletään helposti vanhempien tai suvun – ei siis lapsen itsensä omaisuudeksi.
Pahimmassa tapauksessa nuoren katsomukseen puuttuminen ei jää väittelyksi riparille osallistumisesta vaan ilmenee hengellisenä väkivaltana kuten syyllistämisenä ja käännyttämisenä. Vanhemmat saattavat omaa ymmärtämättömyyttään rajoittaa lapsensa uskonnonvapautta pakottamalla tämän tunnustamaan ja harjoittamaan sellaista uskoa, jota lapsi ei enää tunne (tai ole kenties koskaan tuntenutkaan) omakseen.
Uskonnonvapaudesta puhuttaessa viitataan yleensä kahdenlaiseen vapauteen: niin sanottuun positiiviseen vapauteen, jossa ihmisellä on mahdollisuus harjoittaa ja tunnustaa omaa uskoaan, sekä negatiiviseen, jossa ihminen on vapaa uskonnon harjoittamisesta ja tunnustamisesta. Suomessa ensiksi mainittu tuntuu joskus toteutuvan jälkimmäistä paremmin.
Esimerkki tästä on koulujen katsomusaineopetus: peruskoulussa ja lukiossa evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien on pakko osallistua oman uskontonsa opetukseen, kun taas uskonnottomat tai vähemmistöuskontoihin kuuluvat voivat valita uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen väliltä. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvalla alaikäisellä, joka ei saa päättää omaa uskontokuntaansa, on vain ”positiivinen” mahdollisuus uskoon – muttei ”negatiivista vapautta” uskosta pois.
Reilu vuosikymmen sitten olin itse vastahakoinen riparinkävijä. Iltarukouksista huolimatta olin jo pikkutyttönä vakuuttunut siitä, ettei Jumalaa ole, ja viimeistään rippileirillä kristityn leikkiminen tuntui vastenmieliseltä. Konfirmaatio inhotti, koska tunsin, että minut oli huijattu tekemään jotakin omatuntoni vastaista. Piti seurata perinteitä eikä omaa vakaumustaan. Ehtoolliselle polvistuessani ajattelin tekeväni vääryyttä: osallistumalla ateistina sakramenttiin valehtelin sekä itselleni että seurakunnalle.
Pakkoripari oli kenties yksi syy siihen, miksi suhtauduin vuosien ajan penseästi kirkkoon ja uskoviin. Miksi olisin kunnioittanut niitä, jotka halusivat mitätöidä minun uskomukseni?
Jumalauskon puute ei ollut nuoruuden oikku, vaan siitä muodostui vakaumus: minulle tämänpuoleinen elämä on kaikki, mitä on. Teini-iän halveksunta vaihtui kuitenkin ymmärrykseen: nyt arvostan kirkkojen työtä apua tarvitsevien hyväksi ja kunnioitan toisten ihmisten uskoa.
Juuri tästä kunnioituksesta johtuen vaadin kuitenkin myös nuorille oikeutta omaan vakaumukseensa. Pitäisikö omasta uskosta päättämisen ikärajan kulkea jossakin muualla kuin täysi-ikäisyydessä? Viisitoistavuotias on kyllin vanha rikosvastuuseen ja mopolla ajamiseen – kenties hänelle voisi antaa myös oikeuden erota kirkosta, jos sydän niin sanoo.
Onneksi ilman lakimuutoksiakin voi tehdä paljon: suostumuksen nuoren kirkostaeroamiselle voi antaa ja riparipäätöksen jättää viime kädessä nuoren omaksi. Rippikoulua pidetään tärkeänä askeleena aikuistumista kohti, ja siksi juuri ripariasioissa nuorta olisikin tärkeää kuunnella. Sillä minkälainen aikuistumisriitti on se, jonka läpi käymistä edeltävät uhkailu, kiristys ja lahjonta?