Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkeli keskivertosuomalaisuudesta taisi saada aika monta lukukertaa viikonlopun aikana. Moni Facebook-kaverini jakoi ja kommentoi linkkiä – toiset myötäillen, toiset penseämmin suhtautuen.

Kuvituksineen kymmenensivuiseksi paisunut, lähinnä tilastopoimintojen luettelemisesta koostuva artikkeli kertoo meille seuraavaa: Keskimääräinen suomalainen on ylipainoinen, käy Tallinnan-risteilyillä ja ABC:llä, syö jauhelihaa, juo vaaleapaahtoista kahvia kevytmaidon kera ja osaa englantia. Tilastoja peilaillaan vuoden 1992 tietoihin ja ajoittain huomataan, että jotkin asiat ovat muuttuneet parissa vuosikymmenessä, toiset eivät niinkään. Mikään ei juurikaan yllätä.

Suomalaisten tavallisimmista ominaisuuksista kertova juttu ei kuitenkaan kerro tavallisista suomalaisista. Tämä johtuu siitä, että, kuten toimittaja Ilkka Malmbergkin havaitsi, mitään keskimääräisten tavallisten joukkoa ei ole olemassakaan. Kaikki kuuluvat enemmän tai vähemmän enemmistöihin ja vähemmistöihin.

Tasaisen tavisväen puuttuessa on puhuttava ihmisen sijaan ideaalista: jos olisi olemassa maailman tavallisin ja keskimääräisin suomalainen, tällainen se kai olisi. Pelkkien ominaisuuksien luetteleminen teki kuitenkin jutusta varsin tylsän. Eiköhän meille kaikille ollut selvää, että keskivertosuomalainen tykkää saunoa.

Vaikka laskennallisesti tuskin kukaan kuuluu sen enempää ”kansaan” kuin toinenkaan, moni kuitenkin tituleeraa itsensä ”tavikseksi” erotuksena jostakin muusta joukosta. Me olemme normi, kansan syvät rivit, tavalliset tallaajat, supisuomalaiset, tavallisempia kuin nuo toiset.

Ryhdyin miettimään, mikä tekee jostakusta tavallisen. Kuuluisinko itse heihin?

Kenties: Olen pikkukaupungista isompaan muuttanut iholtani vaalea nainen, en elä yksinäni, kotiini tulee Hesari, ja katson televisiouutiset miltei joka päivä. Toisinaan matkustan ulkomaille, Tallinnan-laivallakin olen kerran käynyt. Ostan irtokarkkeja videovuokraamosta ja kirjastossa käyn usein. Kävelysauvat ja tuulipuku löytyy, samoin parillakympillä ostettu suodatinkahvinkeitin.

Toisaalta: En aja autoa, asun saunattomassa vuokra-asunnossa ja tummapaahtoiseen kahviini lorautan tammikuun vegaanihaasteen vuoksi soijamaitoa. Kuulun poliittiseen puolueeseen mutten evankelisluterilaiseen kirkkoon. Käyn keskivertosuomalaista enemmän teatterissa ja elokuvissa. Minulla on alempi korkeakoulututkinto ja ylempi tekeillä, mutta mediaani- tai keskituloista ei tietoakaan.

Normikansan normeja ei kukaan taida tietää tarkalleen. Yksittäiset ihmiset tuohon joukkoon kuitenkin ajatuksissaan liittyvät, ja poliitikot sitä kosiskelevat.

On kuitenkin ihmisiä, joilla ei ole koskaan lupa pitää itseään aivan tavallisena suomalaisena: siirtolaiset ja sellaisilta näyttävät, homoseksuaalit, romanit, kuurot, sokeat ja liikuntavammaiset, muslimit, vankilassa istuvat ja istuneet, inter- ja transsukupuoliset, huumeriippuvaiset ja monet muut. Heidän yksi ominaisuutensa vie merkityksen kaikilta muilta ja viskaa heidät loppuelämökseen ”toisten” joukkoon.

Oli syynättävä ominaisuus sitten koulutus, kirjastokäynnit, asuinneliöt, uskonnollisuus, tulotaso, television koko tai jääkaapin sisältö, moni osuu jossakin normiin – harva kuitenkaan kaikissa.

Vaikka Suomessa olisi ihmisiä joka lähtöön, halu etsiä kansan kaikkein tavallisinta ja keskimääräisintä ydintä on palava. Ja jos ihanteellista massaa ei löydykään, keksimme sen itse ja joko samastumme siihen tai erottaudumme siitä. Kunhan saamme aikaan normin ja siihen sopimattomat – ja itsellemme identiteetin johonkin väliin.

Kyselytutkimusten, diagrammien, keskiarvojen ja mediaanien takaa löytyy varmasti jokainen suomalainen. Ehkä hiljaisen enemmistön ja keinotekoisen kansan etsimisen sijaan voisimme kuitenkin muuttaa hieman näkökulmaamme. Saattaisimme huomata, että muutaman tilastoseikan valossa kovin samanlaisilta näyttävät ihmiset ovatkin keskenään yllättävän erilaisia – ja päinvastoin.