(Näinä huhtikuun lopun päivinä, melko tarkalleen 25 vuotta sitten istuin Pietarin Heinätorin laidalla sijaitsevassa pienessä kaljakapakassa. Miljöö oli hyvinkin dostojevskiläinen – kuten Gribojedovin kanavan varrella noin yleensäkin, ja jossakin pöydässä takahuoneen hämärässä saattoi istuskella vaikka Raskolnikov.

Olutta kului, ulkona satoi. Olin jo poistumassa, nousemassa puolityhjästä pöydästä kun kantakundi ja vain puolituttu dissidentti-insinööri otti kiinni kädestäni ja sanoi:
”Ei kannata mennä sateeseen. Etkö ole kuunnellut Amerikan Ääntä? Ukrainassa pamahti ydinreaktori ja tuuli käy etelästä pohjoiseen…”. )

…musta aurinko nousi Tshernobylin ylle?

(Saurula, Kati. Koiruohon kaupunki. Arktinen banaani. Otavan Kirjapaino Oy, 2011. 288 s.)

Kiihtelysvaarassa asuva esikoiskirjailija Kati Saurula on muokannut 25 vuotta sitten taphtuneen Tshernobyl-katastrofin dekkarin muotoon. Hän osaa kirjoittaa, vaihdella aikatasoja – jopa katsella maailmaa venäläisten tai ukrainalaisten päähenkilöiden silmin. Ennen kaikkea, Koiruohon kaupunki on mukaansatempaava fiktio ydinonnettomuudesta ja sen vaikutuksista erään perheen elämään. Saurula sisällyttää tarinaansa salaisuuksien ja salailujen vyyhdin, joka avautuu vasta viimeisillä sivuilla.

Ydinarki

Koiruohon kaupunki alkaa kolhoosikuvauksella 1960-luvulta. Arki on ankeaa raatamista kunnes Prokopjevin perhe, vanhemmat Jelena ja Viktor sekä tytär Nadja pääsevät asumaan moderniin Prypjatin kaupunkiin ja töihin 1970-luvun lopulla rakennettuun Tshernobylin ydinvoimalaan.

Viktorista tulee vähitellen arvostettu luottomies, voimalan vartiopäällikkö. Myös Jelena pääsee konepöydän ääreen. Ei siis ihme, että tytärkin innostuu ydinvoimasta. Nadja on romaanin keskushenkilö. Hän yrittää Moskovan kuuluisaan Kurtshatovin instituuttiin, mutta opintie nousee pääsykokeissa pystyyn. Into säilyy, ja 1980-luvulla tapaamme Nadjan Moskovan Ydinvoimakomiteasta. 2000-luvulla hän työskentelee jo Kansainvälisessä atomienergiajärjestössä, IAEA:ssa – kierrellen ympäri maailmaa tarkastamassa ydinvoimaloita…

Tshernobyl 26.4.1986

Kati Saurula kuvaa Tshernobylin tragedian asiantuntevasti. Taustatyöt on tehty huolella eikä tapahtumia paisutella. Onnettomuuden seurauksena Jelena-äiti katoaa, isä pelastuu, mutta koko lapsuusmaisema, Prypjat muuttuu aavekaupungiksi kun asukkaat evakuoidaan kuka minnekin. Nelosreaktorin pamaus on Saurulan romaanissa seuraus leväperäisyydestä ja amatöörimaisesta ”testausprosessista”, siis ihmisen toiminnasta.

Mutta ydinonnettomuus on dekkarin juonen kannalta vain eräs lähtölaukaus. Vasta Viktor-isän myöhempi kuolema ja tältä jälkeen jääneet paperit pistävät tyttären purkamaan salaisuuksien vyyhtiä. Nyt myös KGB ja kielletty samizdat-kirjallisuus, jopa ydinjätekauppa länteen tulevat juonikuvioihin mukaan.

2000-luvun jälkinäytös

Tshernobylin koko karmea jälkinäytös paljastui oikeasti – kuten tavallaan Saurulan fiktiossakin – vasta 2000-luvulla. Moskovan Yle-kirjeenvaihtajana 1986 toimineen Reijo Nikkilän tietojen mukaan esimerkiksi Tshernobylin sammutus- ja raivaustöihin osallistui noin 600 000 työmääräyksen saanutta ”likvidaattoria”. Heistä 60 000 on jo kuollut, 200 000 sairastunut. Ukrainan ja Valko-Venäjän lasten kilpirauhassyövät ja varhaiset kuolemat ovat olleet kiistatta hurjassa kasvussa viime vuosikymmeninä.

Koiruohon kaupunki saa loppupuolella hieman uskomattomiakin ulottuvuuksia, jotka tekevät tyylillisesti hallaa kiihkottomalle kerronnalle. Ydinvoima-dekkari ei olisi kenties kaivannut enää näin paljon ”toimintaa” tai ”paljastuksia” – suoranaisia stereotypioita uudesta Venäjästä. Silti se on mukaansatempaava, lupaava esikoisteos. Tyylissäkin löytyy…vai mitä sanotte? :

”Paine viskasi 2000 tonnia painavan kannen reaktorihallin katon läpi. Betonikansi repäisi mukaansa kymmeniä metrejä jäähdytysvesiputkia ja uraania sisältäviä polttoainekanavia… . Höyry eteni putkessa pullistaen paksua metalliputkea edellään kuin nielaistu muna kobran kylkiä lopulta halkaisten sen.” (Koiruohon kaupunki, s. 95)

Joensuun virallinen Öisinajattelija