Brian Jones – aito Rolling Stone elää yhä dokumentissa
Rolling Stones on legendaarinen rock-porukka, joka on esiintynyt ja tunnetuksi tullut kautta globaalin maailma, jo 1960-luvulta nykyaikaan. Yhtye on yhä koossa ja esiintynyt aina 2020-luvulle. Se on käsittämätön periodi, nimenomaan yhä lyhyemmäksi käyvässä tähtien rock-historiassa. STONES-suosio etsii vertaistaan kuten kumijalka-huuli Mick Jaggerin ura yhtyeen nykyisenä keulakuvana.
Mutta aito Stones on muuttunut paitsi tyyliltään myös koonpanoltaan. Se on hylännyt täysin alkuvaiheensa soundinkin, rythm&bluesin. Tämä johtunee keulakuvien, ja vielä elävien Stones-veteraanien Mick Jaggerin & Keith Richardsin yhteistyöstä. Tämä äärimmäisen lahjakas parivaljakko kaupallistutti alkuperäisen Stones- soundin, tyylin ja bluesin. Keith, “Keef” Richards keksi “Satisfaction” – rytmityksen huikeat esisoinnut aamutuimaan Lontoon kämppänsä kellarissa, jos oikein muistan, jolloin Stones vasta haki menestystään. Siitä lopullinen maine alkoi.
Brian Jones muistoissani
HARVA MUISTAA, että Stonesin perusti alkujaan superlahjakkuus, itseoppinut monen instrumentin taitaja ja muusikko BRIAN JONES. Hän tunnusti juurensa sodanjälkeiseen rythm&bluesiin selkeämmin kuin kukaan muu Stones; hän myös (kaiketi ja monen spesialistin mukaan!?) osasi soittaa eri instrumentteja paremmin kuin kukaan alkuperäisjäsen, mukaanlukien Bill Wyman, Keith Richards, Charlie Watts. Kukkona jo alkuaikoina hääri Mick Jagger, laulajana aluksi kirkuvan keskinkertainen, mutta lahjakas tanssija, opetellen 1965 Yyterissäkin tulevaa koreografiaa.
Harva muistaa ajat ja alkubiisit “Little Red Rooster”, “King Bee”, “I Wanna be Your Man” , “Last Time”. Minä muistan. Näin Stonesin kiistattoman silloisen johtohahmon valkopäisen Brianin valloittavan ja naisia viekoittelevan hymyn, näin hänen soittavan Porin Yyterissä lavan etupuolella, juhannuksena 1965. Olin vajaat 14-vuotias, mutta pääsin paikalle Pohjanmaalta liftaten , olin varhainen 60-lukulainen hippi, seurasin hurjan sisareni jalanjälkiä…ja muistan itseni suht pienen yleisön joukossa Yyterin hiekalla, esiintymislavan vasemmalla laidalla. Kävin Yyterissä kymmenisen vuotta sitten eikä sieltä, rantaravintolan vierestä löytynyt kuin pieni lasivitriinissä ollut lehtileike Stonesien vierailusta 1965. Mikä häpeä!
Kokemus oli orgastinen ja se saattoi määritellä suhteeni rock-musiikkiin ja tähteyteen, viettelykseen ja siihen miten naissukupuolta lähestytään, ainakin rock-puolella. Katselin Yyterin keikalla enemmän Brian Jonesia kuin Mick Jaggeria. Minusta hän oli kaikessa salaperäisessä hymyilyssään ja vaatimattomuudessaan paljon hyppelehtivää Jaggeria seksikkäämpi! Muistan äkkipäisen idolini katseen yli naisjoukon, muistan hyvin kuinka pian liimasin kotona ulkovessan seinälle Suosikki-lehden parin sivun jutun Brian Jonesista, jonka otsikko kuului muistaakseni: “Rolling Stonesien Brian lupasi rakastaa vain kerran, mutta kuten usein käy, hän valehteli”. Tarina oli kaiketi muunnos/käännös jostakin engl.lehden skandaalijutusta, jossa mainittiin seitsemän naisen hakeneen Brianin isyyttä lapselleen.Noh, jutut juttuina, mutta kaiketi hänellä oli lapsi ainakin Ruotsissa kuten Jimi Hendrixillä ja sittemmin mm. Andrei Tarkovskilla. Kukaan heistä ei lapsiaan tunnustanut, mutta babyvauvoja riitti siellä sun täällä huhujen mukaan ainakin seitsemän naisen kanssa kuten samaa lukua tavoittelevalla Bob Marleyllä , tuolla reggae-tähden huippumiehellä myöhemmin 1980-luvulla, eri vaimojensa kanssa.
(?)Mutta mutta: musiikki oli aivan eri asia eli se miten Brian Jones vaikutti Stones- kappaleisiin, yrittäen viedä Jagger-Richard-kumppaneitaan alkuperäisvinyyleistä lähtien enemmän aitoon rythm&blues-tyyliin. Ei se onnistunut enää sitten 1960-luvun loppupuolella. Kaupallinen rock voitti. Viimeisiä huikeita vetoja kai oli Brianin osuus kappaleessa “ Paint it Black”. Mutta vaikutuksia voi nähdä vielä levyllä “Symphaty for the Devil”, mistä ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godard teki huikean kuvallisen dokumentaation.
Pitää sanoa, että Brian Jonesin ujo hellänaito hymy, kenties tarkoituksellisen polyfoninen tai polyamorinen suhde naissukupuoleen kiehtoi meikäläistäkin aikansa, jotenkin. En kiellä, mutta yksinkertainen ja aitoon ihastus-rakkauteen päätyvä uskollinen parisuhde on se mihin olen sittemmin ortodoksis-luterilaisena ateistina päätynyt pitkien harkintojen kautta: LOVE FOR EVER on lopputulos. Ole siis uskollinen, jos jotakuta oikeasti rakastat ja sinua rakastetaan (?) Pettäminen vie tuhoon ja uskottomuus on synneistä pahin (?) . Rakkaus on tahdon asia.
Silti: mikään ei ole enemmän Öisinajattelijaa viehättänyt Brianin hahmossa kuin se, että aika monet naisrakastajat ja tilapäiset tuttavuudet ovat elämäkerroissaan ja muistelmissaan maininneet Brian Jonesin aivan oivallisen helläksi ja huomaavaiseksi rakastajaksi: muistaakseni myös myöhemmin Keith Richardsin sylissä viihtynyt Anita Pallenberg, eräs Brianin vaimoehdokas näin totesi (?)
Kuuntelimme 1960- luvun alkupuolella Keski-Pohjanmaalla enemmän Stonesia kuin Beatlesia, ainakin minä ja kenties ystäväni Juppa ja Moco. Varma en ole, koska muisti pätkii, mutta ainakin itse pidin sittemmin tulevaa megayhtyettä tuolloin vallankumouksen airueena, Stones oli tärkeä maailmankatsomukseni kannalta, siinä missä Che-intoilunikin!
Yritin hetken, jopa soitella kotikutoisella kitaralla ja matkia Stonesia, mutta minusta ei tullut muusikkoa. Silti hyvät ystäväni, muusikon uralle komeasti etenevät Juppa & co Kannuksen Parsialasta vaikuttivat minuun pysyvästi: Stones ylitti Beatlesit, ja sitten tulivat Jimi Hendrix ja Cream. Ja Doors. Ylittämättömät… kunnes reggae vei sydämeni, mutta se on ihan toinen tarina!
Brian Jonesin kuolema
Brian Jonesin kuolema 27-vuotiaana vuonna 1969 on edelleen mysteeri. En ole koskaan sitä ennen tai sen jälkeen tuntenut jonkun rock-idolini kuolemasta suurempaa surua kuin Brian Jonesin yllättävästä poismenosta. Olin syvän masennuksen pauloissa pitkään; koin melkein samaa kuin silloin kun kuulin uutisen Chen teloituksesta Boliviassa. Tai silloin kun luulin menettäväni esikoispoikani Leon riitaisessa avioero-oikeudenkäynnissä Leningradissa.
Kuukausi sen jälkeen kun yhtyeen perustaja Brian Jones oli erotettu Stones-porukasta Mick Jaggerin ja Keith Richardsin yhteisellä päätöksellä (huumesekoilun ja epäluotettavuuden vuoksi?), hän hukkui ostamansa kartanon uima-altaaseen. Hänet löysi kuolleena silloinen tyttöystävä railakkaiden juhlien jälkeen, mutta epäilyjä herätti myös Jonesin ja kartanoa restauroineen miehen rahariita juuri edellisenä iltana. Muusikko kuoli upporikkaana. Hukkuiko Brian vai hukutettiinko hänet, on edelleen kysymys…Mitä kaikkea musiikin ja bluesin/ rockin maailma hänessä menetti?
Jotakin vakavista Stones-riidoista kertoo sekin, että bändikaverin hautajaisiin osallistuivat vain Stonesien Charlie Watts ja (yhtyeestä pian eronnut) Bill Wyman.. Sittemmin huikea muistokonsertti, jossa tunnelma oli jo toinen, kokosi puoli Lontoota, lähes puoli miljoona kuulijaa! Briania rakastettiin, kaikesta miehen vittumaisuudesta huolimatta.
Jälkisanat:
Nick Broomfieldin dokumentti The Stones and Brian Jones, 2023 kertoo moniulotteisen tarinan ihailemani kitaristi-moniottelija-muusikon elämästä, jonka elämä ja kuolema 27-vuotiaana heijastelee sitä ankeaa todellisuutta, jonka kohtasivat monet hänen jälkeensä ( Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison jne) aivan liian nuorina. Heitä ei ole kuitenkaan unohdettu samassa mitassa kuten 19-vuotiaana Rolling Stones-yhtyettä perustanutta Briania, jota muistan varhaisia Stones-vinyylejä soitellessani silloin tällöin. Lepää rauhassa, Brian!
Öisinajattelija